Täällä höpisee yksi nuorehko ja tuorehko äiti. Paasaan kaiken hyvän puolesta ja puolustan henkeen ja vereen lasten oikeuksia. Vanhemmuustyyliäni voisi kutsua mm termeillä vaistovanhemmuus tai kiintymysvanhemmuus.
Toistaiseksi olen yhden pienen, '08 syntyneen prinsessan yksinhuoltaja. Opiskelen aikuislukiossa ja isona minusta tulee hiukkasfyysikko. Äitiyden ja fysiikan lisäksi minua kiinnostaa mm politiikka, ympäristöystävällisyys, molekyylibiologia, matematiikka, ruoanlaitto, lukeminen, mökkeily ja ihmissuhteet.
Blogin otsikko viittaa Jean Liedloffin kirjaan Continuum Concept; In Search of Happiness Lost, joka on yksi minua valaissut teos tällä minulle tuntemattomalla mutta silti tutulla tiellä. Tie on olemassa, se pitää vain löytää uudelleen.
Jatkossa blogailen osoitteessa http://nina-tt.blogspot.com/ .
Nämä sivut pysyvät vielä jonkun aikaa arkistona. Helmet otan talteen, editoin, ja julkaisen tuolla blogspotissa. Pikkuhiljaa poistelen täältä juttuja ja lopulta suljen koko tilin. Tervetuloa uuteen osoitteeseen!
|
30 kommenttia
|
Tai en minä tätä ole unohtanut. Viime aikoina on vaan ollut mielessä paljon sellaisia asioita, jotka eivät sovi julkisesti pohdittavaksi. Lisää tietoa niistä sitten, kun aika on sopiva! :) Nyt taas tällainen kuulumisia + linkkivinkkejä postaus. Kestäkää nyt vielä jonkun aikaa. Kyllä minä vielä saan tämänkin toimimaan!
Aloitetaan ylppäreistä! Kevään ylioppilaskokeiden lopulliset tulokset tulivat. Minulle rapsahti kaksi laudaturia ja yksi eximia. Äidinkieli L, pitkä ruotsi L ja fysiikka E. Olen hyvin tyytyväinen jokaiseen. Varsin iloinen olen fysiikan E:stä, sillä ylioppilaskokeen painotus oli klassisessa mekaniikassa ja sähkössä, molemmat minulle hieman hankalempia aiheita. Hiukkasfysiikasta oli tarjolla vain yksi kysymys, eivätkä lämpö & aaltolaskut olleet helpoimmasta päästä. Suureksi yllätyksekseni olin saanut peräti neljästä kysymyksestä täydet kuusi pistettä! Tahtoisin yliopistossa jatkaa matematiikan ja fysiikan parissa. Tuo E oli siis jatkon kannalta varsin tärkeä.
Blogin kirjoittaminen on todennäköisin syy sille, että tuli 89 pistettä äidinkielestä. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut näin paljon suomeksi. Olen käynyt kouluja vain ruotsiksi ja englanniksi ennen kuin aloitin tuolla Eirassa. Blogin kautta olen kirjoittanut ainakin 100 tekstiä jotka olen sitten julkaissut, ja lukenut myöhemmin läpi pieni puna poskilla. Vanhemmista teksteistä varsinkin huomaa, ettei minun kieleni aina ole kovinkaan puhdasta ollut. Huolimattomuusvirheitäkin tulee jatkuvasti... Ylppäreissä kirjoitin kaikkien suureksi yllätykseksi lasten kasvatuksesta! Kysymys kuului, että kuka lapsia nykyään kasvattaa, kun naapureiden ynnä muiden lasten arjessa läsnäolevien rooli on merkittävästi pienentynyt. Aihe oli hyvin tuttu ja minulla oli paljon asiaa. Kuutisen sivua tuli sen kummemmin pohtimatta. Kirjoitin kyläyhteisöjen romahtamisesta, vanhempien kokemattomuudesta, ja siitä, miten lastenhoito on nykyään pitkälti erilaisten ammattilaisten käsissä - mutta tulokset eivät ole merkittävästi parantuneet. Päin vastoin, nykyään ihmiset aikuistuvat myöhemmin ja yhä useampi kärsii psyykkisistä ongelmista. Kasvatussuhteen pitäisi ensisijaisesti olla ihmissuhde. Työsuhteinen kasvatussuhde ei koskaan voi korvata ihmissuhteen aitoutta vaikka työsuhteessa oleva olisi kuinka rautainen ammattilainen.
Intianreissumme lähestyy. Enää nelisen kuukautta lähtöön. Reseptit rokotuksiin ovat haettu, ensi viikolla alkaa rokottaminen. Kesäkuussa aion myös tavata Mercy-kodin suomalaisen "sponsorin" Minnan, joka ylläpitää suomenkielistä nettisivustoa jonka avulla pyritään tukemaan sitä lastenkotia, johon olen menossa vapaaehtoiseksi. Ennen matkaa todennäköisesti vastaanotan pienenpieniä lastenvaatteita ja muita lastenkodin kaipaamia tarvikkeita. Niistä enemmän sitten kun se on ajankohtaista. Lentoliput ostetaan myös lähiaikoina. Kääk! Sitten vielä kattava matkavakuutus ja viisumien hakeminen. Kohta se jo koittaa...
Kesäkuussa ohjelmaa tuo muun muassa Kiintymysvanhemmuusperheiden perheleiri Keuruun ekokylässä. Mielessäni on jo vuoden verran pyörinyt hupsu haave omasta ekokylästä sukuni mailla Keski-Suomessa. Odotan innolla pääsyä Keuruun ekokylälle, jotta voin urkkia miten heillä hommat toimii. Samoin odotan kovasti netistä tuttujen KiVa ry:n jäsenten tapaamista. Alan jo taaperoimettäjien keskuudessa olla harvinaisuus, kun imetän lähes 3-vuotiasta lasta. KiValaisten joukossa olen kuitenkin ihan tavis!
Kesäkuussa järjestetään myös Pride Helsinki. Aiomme Evelynin kanssa osallistua kulkueeseen viime vuoden ikävistä tapahtumista huolimatta. Jos kaikki lapsiperheet jäävät pois, on kulkueella paljon suurempi riski joutua hyökkäysten kohteeksi.
Nyt niitä linkkejä:
Mayim Balik, tunnettu näyttelijä ja neurologian tohtori, kirjoittaa kotisynnytyksestä. Ei mitään järisyttävän uutta minulle, mutta ihan kiva teksti. Jenkeissä kotisynnytykset ovat lisääntyneet peräti 20%. Luomuhörhöepidemia on siis noteerattu mediassa! ;) Kotona synnyttäminen on ameriikoissakin vielä hyvin marginaalinen ilmiö kaikesta huolimatta. Birth centerit sen sijaan alkavat olla jo arkipäivää. Milloin sellaisia saadaan Suomeen!?
Luomuperhe.fi on hieman kaupallisempi kanava ekoilulle. Vinkkejä arkeen ja linkkejä tuotteita myyviin tahoihin.
Kiintymysvanhemmuusperheet ry julkaisee ensi perjantaina ensimmäisen suomalaisen kirjan kiintymysvanhemmuudesta (eli ilmeisesti he eivät laske Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus tähän kategoriaan?) pdf-tiedostona. Siinä siis viikonloppulukemista kaikille!
Olen hyvin kiinnostunut unschoolingista ja kouluttomasta oppimisesta. Löysin tämän kotioppija-blogin, tosin harmikseni kirjoittaja on ilmeisesti harrastuksestaan luopunut. Tunnen useita kotioppijaperheitä ja ihmettelen, että miten tällainen valinta koetaan yhä niin marginaalisena. Aikana jolloin jokaisella on kaikki maailman tieto saatavilla ei pitäisi olla kovinkaan ihmeellistä, että toiset eivät raahaudu koulunpenkille sitä tietoa hakemaan. Kirjoja, musiikkia, elokuvia ja kaikenlaista uuden ajan sisältöä on saatavilla hyvin helposti.
Tänne mä tahtoisin! <3 Rethinking Everything aloitti toimintansa nimellä Re:Thinking Education. Pohjautuu vapauteen, perheen sisäiseen demokratiaan, demokraattiseen oppimisympäristöön... Tai ehkä anarkia olisi oikeampi sana, mutta suuri yleisö kokee vielä anarkian hyvin tulehduttavana sanana. Itse olen pikkuhiljaa ruvennut ymmärtämään mitä sillä oikeasti ollaan tarkoitettu. Mutta siis tuo konferenssi... Mä tahdon! Joku päivä vielä menen. Sitten kun olen voittanut lotossa.
Sitten kun olen voittanut lotossa niin perustan myös sen ekokylän. Vähän niinku tällasen. Tai tämmösen. Huokaus.
Hyvää alkavaa kesää kaikille!
Istuin tänään viitisen tuntia Helsingin käräjäoikeuden salissa asianomistajana viime vuoden Pride-kulkueeseen tehtyjen kaasuiskujen oikeuskäsittelyssä. Epäillyt näyttivät juuri sellaisilta junteilta pikkupojilta joksi olin heidät kuvitellutkin. Tosin hieman hätkähdytti poikien nuoruus. Yleissivistyksen puute tuli hyvin esille käsittelyn aikana. Keskustelua syntyi muun muassa siitä, onko Pride-kulkue luonteeltaan poliittinen.
Itse olen ottanut osaa Pride-kulkueeseen vuosien varrella eri syistä. Teininä tärkeintä oli yhteenkuuluvuus, tunne siitä, ettei olekaan niin erilainen vaan ihan samanlainen kuin muut. Taustalla oli ajatus yhdenvertaisuudesta. Sittemmin kuvaan on tullut selkeämpi poliittinen linja - minua kiinnostavat varsinkin sateenkaariperheiden oikeusturva ja perheitä koskeva lainsäädäntö. Vuonna 2008 kuljin kulkueessa vatsa tarkoituksellisesti pinkeänä, osoittaakseni, että lapsia syntyy muuallekin kuin heteroavioliittoihin. Evelyn on minun Pride-lapseni, synnytys käynnistyi tasan 24 tuntia kulkueen päätyttyä. Seuraavina vuosina lapsi on kulkenut mukanani ja kulkee jatkossakin, ainakin toistaiseksi.
Vaalit ovat jo ohi, mutta toivon silti, että tämä oikeudenkäynti ja sen mahdollisesti (uudelleen)herättämä keskustelu vaikuttaa uusiin kansanedustajiin myönteisellä tavalla. Suomessa vapautta pidetään tärkeänä arvona. Vapaus rakastaa ketä haluaa ja muodostaa perheen omalla tavallaan on sekin vapautta. Aikuiset osaavat pääosin sopia asioistaan keskenään, mutta lasten kannalta olisi hyvin tärkeää saada suomeen toimiva, moninaisuutta tukeva perhelainsäädäntö. Yhdenvertainen avioliittolaki on yksi askel, samaten erilaisten perheiden yhdenvertainen kohtelu adoptioasioissa. Muita erilaisia perhemuotoja tukevia ratkaisuja olisi esimerkiksi hoitovapaaoikeuden laajentaminen ja vanhempainvapaan sekä isyysloman mahdollistaminen myös etävanhemmille.
Oikeudenkäynti jatkuu vielä ainakin huomenna. Perjantai on varapäivä, toivottavasti ei jatku silloin enää, en jaksaisi raahautua paikalle mutta toisaalta tahtoisin olla katsomassa. Tuomiot tulevat myöhemmin, kirjallinen materiaali on niin laaja ja asianomistajia niin monta, että oikeudella menee paljon aikaa sen läpikäymiseen. Kyseessä on myös historiallisesti merkittävä oikeudenkäynti, kun pykälästä koskien poliittisten toimintavapauksien loukkaamista tulee ensimmäistä kertaa oikeuden tulkinta.
Tämä oli nyt vähän tällainen OT postaus.
Viime vuoden elokuussa kirjoitin reseptin villivihannespestolle. Käytin kuivattua ja sittemmin liotettua maitohorsmaa ja poimulehteä. Tänä vuonna kevät yllätti taas, enkä ole päässyt kunnolla "hortoilemaan", alan harrastajien sanoin. Pihalta on kuitenkin ehtinyt tarttua mukaan monta nippua vuohenputkea, sitä sattuu sopivasti kasvamaan isot määrät muutama metri oveltani. Nokkosetkin alkavat tehdä tuloaan. Vuohenputki on tällä kertaa päässyt mukaan sipulipiirakkaan ja tomaattiseen pastakastikkeeseen. Sipulipiirakkaan tuli vuohenputken lisäksi purjoa ja tavallista keltaista sipulia.
Nyt siis muistutus kaikille - villivihannesten aika on nyt, ja ehkä seuraavan viikon ajan vielä parhaimmillaan. Puoliksi nupussa olevat pienet lehdet ja hennot varret ovat parasta syötävää. Villivihanneksia voi käyttää ruoanlaitossa, osaa salaattien tapaan, lähes kaikkia smoothiessa, piirakoissa, muhennoksissa, kastikkeissa, wokeissa... Villivihannekset tuovat kivan piristysruiskeen tavalliseen ruokavalioon. Lasten kannalta on hauskaa, että he voivat osallistua ruoankeruuseen, syödä jotain omalta pihalta tai lähipuistosta.
Olin alunperin ajatellut pitää Evelynin kotona vähintään siihen asti, että palaisimme Intiasta. Hän olisi ehkä aloittanut päivähoidon ensi vuoden tammikuussa. Tai sitten vasta syksyllä, kun yliopisto-opinnot alkavat. Sitten törmäsin netissä aivan ihanaan päiväkotiin. En olisi parempaa osannut itse ideoida! Sattumalta päiväkoti myös sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien päässä uudesta (tosin väliaikaiseksi jäävästä) kodistamme. Intian-reissun ja ylioppilaskirjoitusten vuoksi olemme muuttamassa isäni luokse ensi kuussa.
Kyseisessä päiväkodissa on yksi ryhmä jossa on maksimissaan 14 lasta. Kaikki ovat yli 3-vuotiatia; en tahdo, että lapseni tottuisi vauvojen itkuun ja pitäisi normaalina, että 1-vuotiaat ovat pitkiä päiviä hoidossa. Ruoka on luomua ja se tehdään paikan päälle. Joskus lapset - käytännössä varmaan lähinnä vanhimmat - saavat osallistua ruoanlaittoon. Pihalla on aitaus jossa on kaksi kania. Lapset viettävät käytännössä kaiken aikansa ulkona, sisälle tullaan vain syömään ja lepäämään. Joskus syöminenkin hoidetaan ulkona :) Viikottainen retkeily metsässä kuuluu myös ohjelmaan. Kävimme paikan päällä jättämässä hakemuksen ja juttelin henkilökunnan kanssa. Olivat kaikki ihania, ja tuntuivat todella viihtyvän siellä. Yksi työntekijöistä on mies :) Siitä suuri plussa. Varsinkin meidän perhemuodolle tämä sopii erinomaisen hyvin! Päiväkodin yhteydessä on myös muutamalle alakoululaiselle iltapäivätoimintaa ja päiväkodin piha on yhteydessä puisto jossa järjestetään kotihoidetuille lapsille puistotoimintaa.
Käydessämme paikan päällä tuli vahva olo, että tällaisia päiväkotien tulisi olla... Jos vanhemmat eivät pysty järjestämään elämäänsä niin, että lasta kasvattaa vain sellaiset ihmiset jotka häntä rakastaa (vanhemmat, sisarukset, serkut, tädit, sedät, enot, isovanhemmat...) niin tällaisia kaikkien päiväkotien tulisi olla!
Toistaiseksi en ole jännittänyt kauheasti lapsen hoitoon menoa. Saattaa olla, että elokuun lähestyessä tuntuu vaikeammalta. Toisaalta lapsi on tähän mennessä aina mielellään jäänyt sukulaistensa ja ystäviemme hoitoon, uskoisin, että kaikki menee ihan hyvin. Alussa olen ajatellut, että hoitopäivät olisivat 5-7 tuntisia ja niitä olisi 3-4 viikossa. Intian-reissu rikkoo hieman tuota hoitoonmenemistä, mutta paikkaa oli haettava elokuulle, muuten emme olisi sitä saaneet... Vuoden harjoittelun jälkeen saattaa sitten olla niin, että 4-vuotiaalle tulee jo täyttä päivää kun aloitan yliopisto-opinnot ensivuoden syksyllä.
Tuossa se minun pieni vauvani on! Aika on hurahtanut hirveää vauhtia ohi. Lasten kanssa usein päivät ja tunnit tuntuvat pitkiltä, mutta kuukaudet ja vuodet hurahtavat ohi. Nyt tämä pieni noita on ottamassa ihan uusia askeleita, lähdössä päiväkotiin. Pitäisiköhän tässä nyt ruveta tekemään uutta vauvaa kun ensimmäinen on jo näin iso? ;)
Kirjoittaminen takkuilee yhä. Olen aika loppuunpalanut aivan mahdottomalta tuntuneen koulu- ja työrupeaman jälkeen. En jaksa ottaa tästä blogista mitään stressiä kun toistaiseksi on olemassa ihan vain omaksi ilokseni. Ajatuksia minulla kyllä on, mitä tahtoisin jakaa, mistä voisi kirjoittaa... Mutta iltaisin kun olisi aika kirjoittaa niin ne joko unohtuvat tai sanat tarttuvat toisiinsa tasapaksuksi puuroksi jossa ei ole alkua eikä loppua.
Lyhyesti ajattelin nyt kommentoida yhtä juttua kuitenkin. Olimme eilen asukaspuistossa hoitolasten kanssa. Lounaan jälkeen hengailtiin hetki sisätiloissa ennen kun suuntasimme metsään kävelylle. Luin vanhaa kaksplus-lehteä siinä lasten leikkiessä keskenään. Lehti oli vuoden 2007 heinäkuulta, ja siinä haastateltiin muun muassa Karla Loppia, jokseenkin tunnettua imetysaktiivia joka on monen imetys.fi:n artikkelin takana. Artikkelissa Karla kiteyttää hyvin sen, mitä olen lukemattomia kertoja yrittänyt eri sanoin eri ihmisille selittää, miten vanhempi-lapsi suhdetta ei voi määritellä rajojen perusteella.
Vanhempi-lapsi suhde on ihmissuhde, ei omistussuhde tai työsuhde. Parisuhteessa olevalta tuskin kysytään, kuinka paljon hän sallii puolisoltaan tai mitä puolisolta on kiellettyä tehdä. Se ei tarkoita, että parisuhteessa mies saisi määräillä, pompotella tai kohdella naista ihan miten sattuu! Parisuhteissa on aina "sääntöjä", parisuhteessa joudutaan tekemään kompromisseja. Useimmissa parisuhteissa on joskus riitoja, ääntäkin saatetaan korottaa ja kiukku valtaa mielen. Vaikkei kukaan omista puolisoaan tai katso olevansa oikeutettu "määräilemään" tätä niin silti saatetaan pyytää, joskus nätisti ja joskus aika rumastikin, että puoliso tekisi niin kuin itse haluaisi.
Minä en voi määritellä minun suhdettani lapseeni kertomalla mikä meillä on sallittua ja mikä ei. En voi kertoa mitään "niksiä" millä lapsen saa toimimaan haluamallaan tavalla. En todellakaan voi kertoa miten kannattaisi parhaiten lasta rankaista, sillä minusta lasta ei koskaan tulisi rankaista. Minä en missään nimessä ole täydellinen kasvattaja eikä meillä aina ole rauhaisaa ja seesteistä. Me olemme välillä eri mieltä, välillä kiukutellaan. Useimmiten pyydän kiltisti, joskus tulee ärähdettyä. Mutta. Minä pyydän anteeksi. Minä sovin riidat. Minä kunnioitan suhdettamme vastavuoroisena ja kahteen suuntaan kulkevana ihmissuhteena. Minä en pidä lastani tai hänen rakkauttaan itsestäänselvyytenä. Lapsi "tottelee" parhaiten silloin kun hän ei vihaa minua, ja minäkin "tottelen" häntä paremmin silloin, kun meillä menee muutenkin hyvin. Pyrin sanoin ja teoin osoittamaan hänelle, että minä rakastan ja kunnioitan häntä erillisenä yksilönä. Että minä tiedän, ettei minulla ole oikeutta korottaa ääntäni, viedä häntä väkisin jonnekin tai ottaa häneltä tavaroita kädestä. Vaikka saatan joskus niin tehdäkin.
Johdonmukaisuudella käsitetään yleensä sellainen asenne, että tietty "sääntö" on ja pitää aina, tilanteessa kuin tilanteessa. Ja onhan niitä sääntöjä joista en osaa kuvitella poikkeavani, kuten että auto ei liiku eteenpäin ennen kuin kaikilla on turvavyöt kiinni. Tai että jugurtilla ei saa maalata sohvakalustoa valkoiseksi. Olisi kuitenkin todella yksiuloitteista yrittää määritellä minun ja tyttäreni välinen suhde noilla säännöillä, että tuollainen äiti olen koska meillä on tällaiset minun asettamani rajat... Meillä ollaan ihan rehellisesti epäjohdonmukaisia jos tuota ylläolevaa voidaan pitää johdonmukaisuutena. Sohvalla syöminen esimerkiksi ei ole suotavaa, mutta voidaan niinkin tehdä jos oikeasti siltä tuntuu. Tavallisesti meillä saa juosta sisällä ja metelöidä, mutta kyllä minä ilmoitan jos minua väsyttää tai on päänsärky ja toivoisin hiljaisuutta. Pääsääntöisesti lapsi pukee itse itsensä, mutta hän saa aina halutessaan pyytää apua enkä minä tee siitä mitään isoa numeroa.
Minä toimin lapseni kanssa oletuksella, että hän on empaattinen ja kokonainen ihminen joka kyllä osaa ottaa muut huomioon. En lässytä hänelle. Jos toivon, että hän ei lähesty kadulla olevaa koiraa niin sanon ihan tavallisella äänellä "Tuntemattomat koirat saattavat käyttäytyä aggressiivisesti jos niitä lähestyy. Kannattaa aina pyytää omistajalta lupa ennen kuin menee tuntemattoman koiran lähelle." En siis odota, että lapsi ensiksi lähtee juoksemaan koiraa kohti, sitten nappaa kiinni, ja sitten rupea lässyttämään "Ei saa, soosoo! Ei saa lähteä juoksemaan tuolla tavalla." En kerro lapselle miten isot tytöt (tai vastakohtana pienet tytöt) käyttäytyvät yrittääkseni manipuloida hänen käytöstään. Erilaisissa kasvatustilanteissa mietin, että koskeeko asia minua, pitäisikö minun siis esittää suoraan toiveeni, vai onko asia lapsen, jolloin pelkkä tiedon jakaminen riittää. Aivan kuten teen muissakin ihmissuhteissani.
En enää jaksa kysymystä "No saako teillä sitten [xxxxx]" tai "Etkö muka kieltäisi lasta tekemästä [xxxxxxx]!?" Ei minulla ole mitään selvää vastausta. Aivan yhtä hyvin mielestäni voisi kysyä, että saako puolisosi muka lähteä joka viikonloppu molempina iltoina vetämään päänsä täyteen viinaa. No totta kai saa, ei häntä voi kieltääkään, mutta ei se tarkoita, etteikö sillä teolla olisi seurauksia, että kotiinjäävä puoliso mykkänä ja alistettuna hyväksyisi sellaisen puolisoltaan. Ja minä kyllä pyrin ihan viimeiseen asti kieltämään lastani tekemästä asioita; se on kaikista tehottomin tapa vaikuttaa lapseen.
Oleellisempia kysymyksiä olisivat esimerkiksi "Millä tavalla otat huomioon lapsen tarpeet ja halut arjessa?" tai "Kuinka tuet lastasi itsenäistymistaipaleellaan?". Myöskin hyvä: "Miten toimit, jos lapsi kieltää sinulta jotakin?" Mielestäni näihin kysymyksiin vastaaminen on paljon oleellisempaa kuin järjetön keskustelu säännöistä ja rajoista.
Ideoimme parin muun äidin kanssa Espooseen oman kohtaamispaikan ekohenkisille ja lapsimyönteisille perheille. Toiminta alkoi viime vuoden lopulla, mutta armottomien kiireideni takia en ole ehtinyt sitä liiemmin kehittää. Nyt kun kiire on hellittänyt, olen vaihtanut tämän projektin isommalle vaihteelle. Tässä esittelytekstimme:
Kiinnostavatko kantoliinat, kestovaipat, lapsentahtinen imetys tai vaikkapa perhepeti? Teetkö elämässäsi mieluummin ekologisesti kestäviä valintoja? Etsitkö avarakatseista ja suvaitsevaa seuraa niin itsellesi kuin lapsillesi?
Luumupuu
kokoontuu Perkkaan asukaspuistossa kuukauden kolmantena tiistaina klo 17:00-19:30. Tervetuloa mukaan! Tarjolla on kahvia, teetä ja rentoa jutustelua.
Seuraavat tapaamiset: 19.04. ja 17.05., osoite Majurinpolku 3.
Lisätietoja: Facebookissa Luumupuu-sivu, sähköpostitse osoitteesta luumupuu.espoo@gmail.com ja puhelimitse
045 652 2560.
Näin viime yönä unta siitä, että synnytin toisen lapsen. Unessa synnytin sairaalassa, ja aamulla huvituin siitä, että jopa unissani ihmettelin valintaani: Eikös minun pitänyt synnyttää kotona? Muistan unessani keksineeni selityksiä lähipiirille sille, että synnytynkin sairaalassa. Todellisuudessa on toki täysin mahdollista, että kotisynnytystoiveeni kaatuu. Todennäköisin syy on raha, sillä vaikka synnyttäisin kotona, niin tahtoisin ammattitaitoista apua. Kätilön palkkioon ei Suomessa saa minkäänlaista tukea yhteiskunnalta, sairaalasynnytykseen sitä saa ihan niin paljon kun tarvitaan, keskimäärin 1500€ kieppeillä. Minä hupsu kuitenkin menin lupaamaan eduskunnan rappusilla yli satapäiselle joukolle synnyttäväni kotona jos Tammisaaren sairaalan synnytysosasto lakkautetaan. Päätös tuli, ja synnytysaktivistit tyrmistyivät. Miten he kehtasivat sulkea maamme edistyksellisimmän synnytysosaston?
Ensimmäinen lapseni syntyi Naistenklinikalla. En ollut oikeastaan edes valinnut synnytyspaikkaani; alkuraskaudesta neuvolassa kysyttiin mihin olen menossa enkä osannut siihen vastata mitään. Asuin silloin Helsingissä. Ilmeisesti terveydenhoitaja oli sitten päätellyt, että HUS:in Naistenklinikka olisi sopivin. Loppuraskaudesta pohdin Tammisaarta, mutten jaksanut enää tehdä asialle mitään. Kokemus oli loppuen lopuksi ihan hyvä, mutta synnytyskertomuksestanikin näkyy, että hyvä kokemus oli siellä tuuripeliä. Ensimmäinen kätilö ei vaikuttanut tietävän mitään normaalista synnytyksestä. Ongelmia hän vain etsi. Toinen huono puoli NKL:llä oli kätilöiden vaihtuminen tiheään. Saavuimme sairaalaan 16:40-aikoihin ja lapsi oli syntynyt jo 20:30 mennessä. Yhteensä minua oli avustanut neljä kätilöä siinä vaiheessa. Perheosastolta sain huoneen - tuuripeliä taas. Juuri sattumalta oli yksi huone ollut vapaana. Aluksi meinasin kieltäytyä siitä ja antaa jonkun, jonka puoliso tahtoisi myös yöpyä sairaalassa, ottaa se vastaan. Kätilöt kannustivat kuitenkin ottamaan sen. Jälkeenpäin olin niin tyytyväinen, en ymmärrä, miten synnyttäneitä voidaan laittaa useampi samaan huoneeseen vauvoineen kun ensipäivinä pitäisi saada olla rauhassa. Tuntemattoman ihmisen - ja mahdollisesti tämän vierailijoiden - kanssa samassa huoneessa jälkivuodon, turvonneen alapään, maitoasuihkuvien tissien ja vastasyntyneen lapsen kanssa... Ei välttämättä minun makuuni.
Laki muuttuu, mutta onko Suomessa synnyttävällä oikeasti vaihtoehtoja?
Missä haluat synnyttää? - blogissa kerrotaan, että Suomen lainsäädäntö synnytyksiin liittyen on muuttumassa. Suomalaisnaisilla pitäisi olla mahdollisuus valita missä synnyttää. Suomessa kotisynnytyksiä pidetään vaarallisina - ihan suotta - ja olenpa kuullut, että kätilöopiskelijoille on valehdeltu, ja väitetty kotisynnytystä laittomaksi. Suomessa syntyy nykyään ehkä 25-40 lasta suunnitellusti kotona. "Viralliset" tahot sanovat, että kyse olisi alle kymmenestä lapsesta joka vuosi, mutta koska yksi kotilo (eli kotisynnytyksiä hoitava kätilö) kertoi hoitavansa henkilökohtaisesti 14-15 tapausta vuodessa, on todellisen numeron oltava kymmentä selvästi suurempi. Kotisynnytysmahdollisuuksien rinnalle toivoisin kätilöjohtoisia synnytyskeskuksia. Jos kunnat eivät halua ottaa näitä mahdollisuuksia toteutettavakseen, niin olisi säädyllistä edes saada KELA-korvaus tai maksusitoumus kunnilta kotisynnytykseen tai synnytyskeskusta varten, jolloin yksityisillä tahoilla olisi todellinen mahdollisuus pärjätä. Asiakasmäärät nimittäin pysyvät hyvin pieninä niin kauan kun sairaalasynnytyksiä subventoidaan näin vahvasti verrattuna muihin paikkoihin.
P.S. Viimeöinen uneni jatkui niin, että vauva katosi. Ihmettelin kovasti minne vauva oli kadonnut ja oliko kaikki ollut harhaa. Olin jo ehtinyt ilmoittaa sekä siskolleni että isoäidilleni lapsen syntyneen. Lähetin heille molemmille nopeasti uuden viestin jossa luki, että kyseessä oli aprillipila, minulla oli mennyt päivät sekaisin, ja luulin, että oli jo huhtikuun ensimmäinen.
Missä itse synnytit? Missä haluaisit seuraavalla kerralla synnyttää? Mitä mieltä olet kotisynnytyksistä tai synnytyskeskuksista?
Tämän kevään ylioppilaskirjoitukset ovat hoidettu alta pois. Perhepäivähoitotyötä teen ensi viikosta alkaen vähemmän, muut työt lisääntyvät hippasen, mutta kaiken kaikkiaan pitäisi taas olla aikaa räpeltää tänne jotain semiuskottavaa. Koska minulla on PMS, minua laiskottaa enkä juuri nyt keksi nasevaa aihetta, niin laitan jälleen linkkilistan muualle, minua kiinnostaneiden kirjoitusten suuntaan!
Muutama ajatus lihansyönnistä ja porkkananpuremisesta
Bloggari kiteyttää monen "kohtuukuluttajan" ajatuksia. Meillähän tuollaista seurataankin; kotiin ei osteta käytännössä ollenkaan maito- tai lihatuotteita, ja silloin kun niitä poikkeuksia on, niin liha on poroa tai luomua ja maito luomua.
FDA probe link between food dye, kids' behavior
Lisäaineet ja lasten käytös. Ravinnon osuus lasten käytökseen on huomattava, taaperoa imettävänä äitinä tiedän sen. Mielenkiintoista on, että oikeasti voitaisiin lähteä kieltämään haitallisia väriaineita nykyistä enemmän.
Vanhempainvapaan uudistus tulevan hallituksen ratkaistavaksi
Eduskuntavaalit ovat nurkan takana - selvitä oman ehdokkaasi kanta 6+6+6 malliin, joka olisi hieno muutos niin äitien, isien kuin lastenkin kannalta.
Suurimmalla osalla tämän blogin lukijoista on vähintään yksi lapsi. Lapsettomillakin lukijoilla lienee sen verran paljon intressiä aiheesta, että omaavat jonkunlaisen mielikuvan siitä, minkälaista on hoitaa lasta. Siksi oletan, että jokainen lukija voisi kuvitella kuinka rankkaa olisi, jos yhdellä naisella olisi esimerkiksi viisi alle kouluikäistä lasta. Sanotaan nyt vaikkapa vastasyntynyt, 1,5-vuotias, 3v, 4v ja 6v. Itselläni on vain yksi lapsi, mutta vähintään kolmesti viikossa hoidan siinä ohella siskoni poikia, jolloin päästään lähelle tuota tilannetta. Nyt jos voitaisiin vielä kuvitella, että tämä yksi äiti hoitaisi tuota katrasta ilman, että hänellä olisi käytettävissään pyykinpesukonetta, tutteja, tuttipulloja, korvikkeita, vaippoja, vaunuja, rattaita, päiväkotia... Ja että tämän äidin pitäisi lastenhoidon ohella kyetä osallistumaan ruoanhankintaan keräilemällä marjoja ja muita kasvikunnan tuotteita metsästä sekä ylläpitää perheen kotia keskellä metsää. Niin ja vielä ilman sähköä, juoksevaa vettä tai edes tulitikkuja.
Kuulostaako mahdottomalta? Ei ihme - sitä se onkin! Keskuudessamme elää myytti, ihan aikuistenkin mielessä, että ihminen luonnostaan lisääntyisi n kerran vuodessa. Kuitenkin jokainen ymmärtänee, että yhden äidin olisi aivan mahdotonta kuvatunlaista katrasta pitää hengissä, vaikka hänellä olisi puolison ja oman äitinsä apu ja tuki. Muiden naisten tukea ei kauheasti olisi tarjolla jos jokainen hedelmällinen nainen lisääntyisi tuota tahtia. Vielä nykypäivänäkin tuollainen lapsimäärä on rikkaille länsimaalaisille perheille hyvin haastava, ja harva perhe jaksaa kasvaa tuollaista tahtia.
Nisäkkäille on tyypillistä sijoittaa jälkikasvuunsa reippaasti enemmän resursseja kuin mitä esimerkiksi kalat tai matelijat tekevät. Tämä on varsin paikkaansapitävää ihmiselle, joka synnyttää lähes aina vain yhden lapsen kerrallaan, ja jonka jälkikasvu tuottaa enemmän kuin kuluttaa useimmiten vasta 18--25-vuotiaana. Vaikka lapsikuolleisuus on metsästäjä-keräilijä yhteisössä ollut suuri verrattuna nykyaikaiseen länsimaiseen yhteiskuntaan, ei se silti ollut mitään verrattuna useimpien sammakoiden tai kalalajien prosentteihin. Tavallisen suomessa tavatun sammakon jälkeläisistä vain 0,01-0,1% selviää hengissä itse lisääntyäkseen. Ihmisillä lapsista on selvinnyt aikuisuuteen todennäköisesti 70-80%.
Tyypillisesti nuorella naisella on alkanut kuukautiskierto n. 16-vuotiaana. Siitä on voinut kulua vielä vuosi, ennen kun hän on raskautunut ensimmäisen lapsensa kanssa. Raskauden jälkeen naisella on ollut imeväinen rinnallaan käytännössä koko ajan ensimmäisen puolen vuoden ajan. Senkin jälkeen varsinkin yöimetykset ovat pitäneet kuukautiset poissa. On mielenkiintoista, että useimmalla nisäkäsäidillä esikoisen tai ensimmäisen poikueen imetys pudottaa äidin painoa huomattavasti enemmän, kuin mitä seuraavat lapset. Tälläkin on syynsä: Ensimmäisen lapsen kanssa äiti vasta harjoittelee. Kokeneempi äiti on parempi äiti; ensimmäisen lapsen teettämä painonpudotus pitää kuukautiskierron loitolla pitempään. Kokemattomalle äidille kaksi lasta peräkanaa oli huono diili. Käytännössä jompikumpi lapsi on kuollut, tapettu tai hylätty, jotta edes toisella olisi mahdollisuus selvitä. Joskus molemmat ovat selvinneet, mutta resurssien ollessa erittäin rajoitettuja, ovat he pärjänneet heikommin verrattuina sellaisiin lapsiin, joilla on suurempi ikäero.
Tiheällä imetyksellä ja imetyksen aiheuttamien hormonaalisten muutosten takia - naisia ei esimerkiksi seksi kiinnosta yhtä paljon imetysaikana kuin muutoin - on seuraava raskaus pysynyt loitolla. Vasta kun nuorin lapsi on saanut täyden hammasrivistön suuhunsa ja ruvennut pääosin liikkumaan itse sekä syömään pääosin kiinteitä ruokia siinä 3 ikävuoden paikkeilla on äiti raskautunut uudelleen. Ikäerot ovat metsästäjä-keräilijäkulttuureissa olleet pääosin 4 ikävuoden molemmin puolin, usein jopa viisi vuotta. Jos ensimmäinen lapsi on syntynyt naisen ollessa 17-vuotias, on hänelle 35-vuotiaana ehtinyt syntyä ehkä viisi lasta, joista 3-4 on jäänyt henkiin. Perhekoot eivät ole olleet merkittävästi suurempia aikakautena ennen e-pillereitä ja kondomeita.
Erittäin mielenkiintoista on se, että vaikka nykyään länsimaissa olisi materiaalisesti täysin mahdollista runsaasti suurempaan lapsilukumäärään, on suurin osa perheistä silti valinnut 1-4 lasta. Ihmisen lisääntyminen on ollut tasapainoilua laadun ja määrän välillä. Me pyrimme useimmiten lisääntymismenestykseen laadun kautta. Laatu on materiaalisen hyvinvoinnin lisäksi henkisen pääoman tukemista. Materia oli kivikaudella terveellistä ravintoa ja lämpimiä vaatteita, aika samanlaista kuin nykyäänkin. Siinä missä kivikaudella äidit opettivat tyttäriään poimimaan oikeanlaisia marjoja ja säilömään niitä, miehet taas pojille metsästystä ja asumusten rakennusta, ovat nykyajan taidot hyvin erilaisia. Myöhemmän lapsuuden ja nuoruuden vaiheet vaikuttavat päällisin puolin hyvin erilaiselta kuin mitä kivikaudella. Samoista perusasioista on kuitenkin kyse: Sosiaalisesta pärjäämisestä, ravinnon riittävyydestä ja laadusta, sekä arjen elämäntaitojen siirtämisestä.
Varhaislapsuudessa tilanne on vielä samanlaisempi. Kivikaudella vauva tarvitsi äitinsä kehoa säädelläkseen ruumiinlämpötilaansa, äidinmaitoa turvaamaan ravintoa kun oma ruoansulatus ei vielä ole kehittynyt, äidin turvaa pedoilta tai muilta vaaroilta... Varhaislapsuudessa kehittyvät aivot kehittyvät sen mukaan, kuinka paljon lapseen "sijoitetaan". Lapsi joka saa varhaislapsuudessa laadukasta ravintoa, paljon läheisyyttä ja paljon aikaa kasvaa "laadukkaammaksi" aikuiseksi. Sen lisäksi tämä sijoitus vie meiltä vieläkin hirveästi voimia vaikka meillä kaikki nykyajan härpäkkeet olisivatkin auttamassa. Osasyy on se, ettei sukulaisten apua ole samalla tavalla saatavilla, mutta osansa on myös ihan biologialla: Lapsi yksinkertaisesti on vaativa sijoitus, varsinkin äideille.
Suomalainen perheenperustaminen noudattaa usein kaavaa kaksi lasta putkeen ja sitten ei enempää kiitos. Moni muistaa "kotiäiti" aikojaan kauhulla, että miten siitä hullunmyllystä selvisi. Lapset tehdään "tehokkaasti" alta pois jotta voidaan jatkaa muuta elämää. Ennen lapsia alkoi tulla kun mentiin naimisiin ja muu elämä sopeutettiin siihen, nyt yritetään epätoivoisesti kikkailla jotta lapset tulisivat nopsaa jotta voisi jatkaa muita juttuja. Tämä on mielestäni harmi. Lapset syntyvät käytännössä samoilla geeneillä kun silloin kivikaudellakin. Lapsella on yhä suuri psykologinen tarve äitiinsä, vaikka fysiologiset tarpeet jättäisikin laskuista pois. Fysiologiset tarpeet ovat osittain täytettävissä keinotekoisin menetelmin. Rintamaito voidaan korvata korvikkeella, kantaminen rattailla ja ihon lämpö vaatteilla. Nämä eivät johda ihan yhtä hyvään tulokseen, mutta vääristyneen lastenhoitokulttuurin takia niiden aiheuttamia ongelmia pidetään ihan normaaleina ilmiöinä. Länsimainen lapsi elää suuressa läheisyydentarpeessa joka ei koskaan tyydyty. Mikä shokki hänelle sen lisäksi päätyä isosisarukseksi ennen kun on edes oppinut puhumaan kunnolla...
Vauvakuume ja lapsenkaipuu on monella vastasynnyttäneelläkin jo mielessä. Minä olen myös kohdannut sen. Tasapainoittelu laadun ja määrän kanssa jatkuu. Tasapainoittelu olemassaolevan ja tulevan lapsen kanssa. Tasapainoittelu erilaisten tarpeitten kanssa. Silti yhden lapsen kanssa ensimmäiset vuodet kokeneena olen kovasti sitä mieltä, että varsinkin ensimmäisen lapsen jälkeen kannattaa pitää tauko, tutustua perhe-elämään, oppia elämään sen yhden kanssa ennen kun tekee lisää. Vauvat ovat ihania, mutta vaativia. Helpoinkin vauva tuottaa paljon työtä verrattuna 5-vuotiaaseen. Vahvan kiintymyssuhteen omaava ei ehkä aina huomaa kuinka työläs vauva on, vauvat kun osaavat meitä palkita hyvästä hoidosta, mutta järkeä käyttäen useamman pienen lapsen hoitaminen on todella raskasta. Jos se tuntuu todella, todella raskaalta, niin voidaan olettaa, että asia vaikuttaa lapsiinkin.
Nykyään tämä 2-3 putkeen-tyyli yhdistettynä suvun tuen puuttumiseen on johtanut siihen, että aiemmat lapset laitetaan päiväkotiin pienemmän syntyessä. En edes jaksa ottaa kantaa siihen, kuinka järjetöntä tämä on taloudellisesta näkökulmasta... Keskityn siihen, miltä 1-2 vuotiaasta lapsesta tuntuu, kun äiti saa uuden vauvan ja hänet viedään vieraitten hoidettavaksi kun äiti ei muuten jaksa. Lapsen luontainen vieroitusikä on vasta 3-7 ikävuoden välillä; vaikkei lasta enää imetettäisi, tulisi häntä silti ajatella imeväisikäisenä. Hän tarvitsee vielä hyvin paljon fyysistä hoivaa ja läheisyyttä jota on hankala antaa, jos syliin tulee uusi vauva. Isä ei myöskään korvaa äitiä vaikka tottakai on aikuisena lapselle tärkeä turva. Imeväisikäinen on imeväinen eikä ole mikään ihme, että lapset päiväkodeissa itkevät käytännössä aina äitiensä perään, hyvin harvoin isiensä. Isä voi olla läheinen ja tärkeä, mutta imeväisellä ei ole koskaan ollut symbioosisuhdetta isään eikä hänelle sitä muodostu päiväkodin hoitajiin vaikka heihinkin kiintyisi vahvasti.
Itse olen suunnittelemassa nyt toista lasta. Toteuttamiseen menee vielä tovi. Jos jotain haluaisin sanoa esikoistaan odottavalle tai esikoisensa juuri saaneelle, se olisi, että vaikka vauva on kuinka ihana niin odota! Se kasvaa. Vasta sitten, kun ensimmäinen ei enää ole vauva, vasta sitten kun ensimmäinen kävelee jo pitkiäkin matkoja, nukkuu yöt pääosin heräilemättä, syö itse, joko lopettanut imetyksen tai vähintäänkin loppupuolella, oppinut kuivaksi, osaa pukea itsensä... Vasta sitten on aika suunnitella seuraavaa. Sitä ei nimittäin koskaan tiedä etukäteen mitä kaikkea voi tapahtua; voi ainoastaan yrittää valmistautua siihen hyvin. Jos toisessa raskaudessa ilmenee ongelmia etkä voi kantaa esikoistasi tai nostaa häntä esimerkiksi supistusten takia, mitä teet jos esikoinen on vasta 1-vuotias? Tai entä jos vauvasta tulee sitkeä heräilijä joka pitää sinut zombie-tilassa ensimmäiset kaksi vuotta - onko siihen tilanteeseen järkevää tuoda uutta heräilijää? Entä jos, entä jos...?
Kaikkia riskejä ei tietenkään voi eliminoida, ja voi tapahtua sairastumisia tai mitä vain jotka monimutkaistavat kuvioita vaikka esikoinen olisikin jo vanhempi. Kuitenkin on todennäköisempää, että poikkeustilanteetkin sujuvat helpommin ja sujuvammin kun lapsista toinen on jo leikki-ikäinen tai vanhempi verrattuna siihen, että molemmat ovat vielä ihan vauvoja. Vauva ansaitsee vanhempiensa täysipainoisen "sijoituksen" ensivuosina ja toisaalta lapsi johon on sijoitettu aivojen vahvan kasvun ensivuosina on itsenäisempi ja vahvempi . Tämä helpottaa vanhemman taakkaa pitkällä tähtäimellä. Lapsi on sekä fyysisiltä että emotionaalisilta ominaisuuksiltaan sopeutunut siihen, että ensimmäisinä vuosinaan hän on äidin ainoa vauva. Samaten ihmisäiti on sopeutunut siihen, että vauvoja on yksi kerrallaan. Länsimaiden mahdollistama korkeakalorinen ruoka ja imetyksen ennenaikainen loppuminen ei näitä sopeumia poista.
Kai se on taas myönnettävä, etteivät rahkeet taida riittää ihan kaikkeen. Blogihiljaisuutta ihmetelleet ovat ehkä arvanneet, että ylioppilaskirjoitukset ovat hieman vieneet puhtiani. Osittain valmiina ovat kasvatuskoulun viimeinen osa, kommentit äskettäin televisioituun lisäainehommaan ja mielipiteeni suunnitelmista lakkauttaa kaikki alle 1000 synnytystä vuodessa hoitavaa yksikköä. Katsotaan nyt millä aikataululla jaksan kirjoittaa. Fysiikankokeeseen en ole aloittanut opiskelua kunnolla vielä, koe on 16.03. Apua! Eli voi olla, että tämä tauko venähtää nyt kirjoitusten yli. Alla on jo äidinkielen tekstitaito ja ruotsin kuuntelukoe. Jäljellä tälle keväälle on siis fysiikka, äidinkielen esseekoe ja ruotsin kirjallinen. Syksylle jäävät pitkä matikka ja englanti. (Sitten Intiaan, jee!)
Ajankulukseen voi lukea näitä:
Luunapilla kunnon kansalaiseksi
Hyvää kevättalvea kaikille! Kyllä se kevätkin sieltä kohta tulee... Tuleehan? :)
Viime päivinä on - taas - uutisoitu kotihoidontuesta ja sen vaikutuksesta työllisyyteen. Mtv3 uutisoi asiasta muun muassa otsikoin Pienten lasten äitejä uhkaa työttömyyskierre ja Tutkija pienentäisi kotihoidontukea. En oikein tiedä mistä aloittaa.
Ensinnäkin, koko kotihoidontuen ja kuntalisän tarkoitus on nimenomaan kannustaa vanhempia jäämään kotiin tai vähintään hoitamaan lapsensa itse vaikka töitä tekisivätkin. Ketään ei siis pitäisi yllättää se, että korkeampi kuntalisä kannustaa vanhempia (käytännössä äitejä) jäämään kotiin. Tämän ei pitäisi olla kellekään minkäänsortin uutinen.
Toiseksi, aivan kuten aiemminkin on todettu, koskevat nämä ongelmat lähinnä huonostikoulutettuja, usein keskimääräistä nuorempia tai vanhempia, korkean syrjäytymisriskin äitejä. Mtv3 jätti Tämän uutisistaan pois, alkuperäisen uutisen julkaissut Turun Sanomat sentään mainitsee asiasta: Kotihoidon tuet ajavat naisia köyhyysloukkuun.
"Suuri osa näistä naisista on huonosti koulutettuja ja työelämään heikosti kiinnittyneitä."
Ongelmana on tosiaan yhteiskunnan jäykkyys. Joko teet töitä, tai sitten et. Sen lisäksi tässä keskustelussa on täysin huomiotta jätetty ne naiset, jotka käyttävät kotihoidontukea hyödykseen ja opiskelevat "hoitovapaalla", kuten allekirjoittanut. Opintotuki on niin naurettavan pieni, eikä lapsiperheen taloutta haluta rasittaa opintolainoilla kun on usein jo auto- tai asuntolainaa alla, että moni nainen päätyy hoitamaan AMK- tai yliopisto-opintoja kotihoidontuen turvin. Tai kesken jääneitä lukio-opintojaan kuten allekirjoittanut.
Suomi on näennäisesti joustava kun meillä on loistava osittainen hoitovapaa järjestelmä. Not. Ensinnäkin se on monimutkainen. Toiseksi, osittaista hoitorahaa saa vain jos on täysiaikainen työpaikka ja työaikaa lyhentää määräajaksi. Jos olet vartavasten hankkinut osa-aikaisen paikan jotta voisit viettää enemmän aikaa lastesi kanssa, on turha haaveilla osittaisesta hoitorahasta. Onneksi se ei paljoa haittaa, sillä summa on aivan naurettava.
"Osittainen hoitoraha on 90 e/kk (1.3.2011 alk. 90,36 e/kk). Osittaista hoitorahaa maksetaan kerralla vain yhdestä lapsesta, vaikka perheessä olisi useampi tukeen oikeutettu lapsi."
Tuo summa on ehkä minun taloudessani jokseenkin merkittävä, mutta keskivertoperheessä se on hyttysen pieru. Jos tienaa työstään 12€/h niin osittainen hoitoraha kattaa yhden päivän tienestit. Kuitenkin osittainen hoitovapaa tarkoittaa sitä, että lyhentää kuukausittaista työtaakkaansa vähintään neljällä päivällä. Jos tienaa esimerkiksi 3000€/kk niin kattaa tuo raha 2/3 yhden työpäivän tienesteistä, eli 17% menetetyistä työtuloista. Kaipa tässä noudatetaan samaa kaavaa kuin varsinaisessa kotihoidontuessa.
Tuohon argumenttiin voisi vastata, että sehän on silti tukea yhteiskunnalta, jokaisesta roposesta pitäisi olla tyytyväinen! Niinhän minä olenkin. Ilman tätä loistavaa kotihoidontuki ja hoitovapaa järjestelmää en voisi opiskella lukiota loppuun, kirjoittaa ylioppilaaksi! Ehkä paras tapa ehkäistä meidän nuorten yksinhuoltajien syrjäytymistä on nimenomaan koulutus. Koska opintotuki on todella pieni, vaatii täysiaikaista opiskelua ja rajoittaa sivutuloja, on monen äidin helpompi pitää lapset kotona, nostaa kotihoidontukea ja opiskella siinä sivussa sen, minkä kerkeää. Jos opiskelee kokoaikaisesti ja on pienen lapsen vanhempi, ei osa-aikatyölle jää aikaa tai energiaa. Helpompaa on mennä töihin ja jättää opinnot kesken. Omassa tapauksessani se todennäköisesti johtaisi työuupumukseen ja masennukseen, sillä unelmista luopuminen olisi todella raskasta minulle. En ole käytännön ihmisiä, tulevaisuuteni on akateemisella alalla. Masennustaustan takia kaikki ei ole mennyt niin suoraviivaisesti. Sen lisäksi haluaisin "tehdä" lapset nyt vielä opiskeluaikoina, sillä ura ei välttämättä jousta niin paljon kuin opinnot. Monenlaista voi kuitenkin opiskella omassa tahdissaan!
Kokopäiväinen päivähoito laitoksessa on paitsi eettisesti epäilyttävää lapsen kehityksen takia, myöskin todella kallista. Yksi kokoaikainen hoitopaikka pienelle lapselle voi maksaa 800€-1000€ kuukaudessa. Tottakai naisten syrjäytyminen työelämästä pitää myös sisällään niin inhmillistä kärsimystä kuin taloudellista haittaa. En kuitenkaan näe, että pakottamalla vanhemmat kokopäivätöihin saadaan maksimihyöty. Yhteiskunta hyötyy tulevaisuudessa siitä, että kansalaiset ovat hyvinvoivia. Aikuisia auttaa jaksamaan joustavuus, lapsille kodin rauha ja vanhempien läsnäolo ensimmäisinä vuosina on todella tärkeää. Tässä minun ajatuksiani parannuksista:
1. Osa-aikaisen opiskelun ja lasten kotihoidon yhdistämistä voitaisiin todennäköisesti edistää lainsäädännön ja tukien turvin. Kotihoidontuen lisäksi voitaisiin maksaa jonkinlaista opintolisää. Tämähän on yhteiskunnalle todella halpaa, että opiskelee samalla kun pitää lapsensa poissa kunnallisesta päivähoitojärjestelmästä. Nykyään kun etäopiskelu on helppoa netin kautta, tekee moni ihan oikeasti opintojaan loppuun perhevapaiden aikana.
2. Osa-aikatyön aseman parantaminen on pitkälti ammattiliittojen kontolla. Osa-aikatyötä on pidetty pahana, siitä ollaan pyritty eroon hanakasti, vaikka moni itseasiassa haluaa tehdä vähemmän töitä! Toinen toimenpide osa-aikatyön puolesta olisi helpottaa työnantajien taakkaa. Moni yksityisyrittäjä kaipaisi työntekijöitä, mutta nykytilanteessa riski on suhteeton. Työntekijä on pienelle yritykselle aivan liian suuri taakka. Pienille yrittäjille voisi kelvata juuri osa-aikatyöntekijä jotta yrittäjä saisi levätä. Ei tarvitsisi tehdä ympäripyöreitä päiviä.
3. Perhepäivähoitoa on kehitettävä. Ihmiset ovat yksilöitä, eikä yksi kunnallinen pph vastaa ketä tahansa toista kunnallista hoitajaa. Joku voisi olla valmis hoitamaan juuri noita lapsia, toinen perhe taas voisi laittaa lapsensa hoitoon jos juuri tuo naapurin Lissu olisi lasten hoitajana. Yksityisen hoidon tuella ollaan yritetty parantaa perheiden valinnanvapautta, mutta järjestelmä perustuu lähinnä kuntien maksamiin kuntalisiin, ja käytännöt ovat kirjavia. Espoossa yksityisen hoidon tuki on todella suuri työnantajasuhteessa olevalle hoitajalle kunnes lapsi täyttää kolme, sitten tuet putoavat melkein puoleen. Hoidon jatkuvuus ei siis ole taattu. Monella hoitajan palkkaaminen itsenäisesti kaatuu työnantajavelvoitteisiin tai siihen, että hoitajan sairastuessa ei ole varahoitopaikkaa. Ehdotankin, että perheet voisivat itse valita hoitajan jonka kunta hyväksyisi, ja sen jälkeen kunta toimisi työnantajana. Hoitaja saisi tietyn rahamäärän per lapsi mutta toisin kun nykytilanteessa, hän voisi valita hoidettavat lapset ja hoidokkien määrän itse, omien voimavarojensa mukaan. Samaten perheet saisivat itse valita kenelle lapsensa luottaisivat sen sijaan, että kunta arpoisi vapaan paikan.
4. Perhepäivähoidon kehittämisen lisäksi pph:iden palkkaa on nostettava. Perhepäivähoito on edullisempaa kuin päiväkotihoito. Palkannostovaraa siis on.
Tutkijat peräävät joustavuutta, väittävät kotihoidontukea jäykistäväksi tekijäksi. Arvon tutkijat voisivat pysähtyä miettimään mitä he oikein ehdottavat. He ehdottavat, että kotihoidontukea pienennettäisiin, jolloin rikkailla olisi edelleen varaa hoitaa lapsensa kotona, muiden olisi pakko mennä töihin. Mitä joustavuutta se on? Tutkijat unohtavat, että nykyisten veronmaksajien lisäksi tarvitaan uusia veronmaksajia. Syntyvyyden tukemisen lisäksi kotihoito ja joustavat ratkaisut edistävät perheiden henkistä hyvinvointia, jolloin tulevat veronmaksajat ovat terveempiä ja työkykyisempiä. Tarvitseeko tässä vaiheessa enää arvon tutkijoita muistuttaa masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien aiheuttavan työkyvyttömyyttä ja syrjäytymistä?
Joustavuus on valinnanvapautta, mahdollisuuksien lisäämistä ja toiminnallisuuteen kannustamista. Suomalaisten poliitikkojen ja ammattiyhdistyspomojen on tosissaan ruvettava miettimään, miten työn ja perheen voisi parhaiten yhdistää. Yhdistää. Ei jättää perhettä työelämän vuoksi. Kotihoidontuen lopettaminen ei yksinään lisää valinnanvapautta tai mahdollista joustavempia ratkaisuja. Moni artikkelin tarkoittamista pitkään kotiäiteinä olevista työttömiksi päätyvistä eivät sillä motivoidu työelämään, ettei saa kotihoidontukea. Heiltä puuttuu koulutus, joillakin elämänhallinta on hakusessa, he eivät koskaan ole työelämään kovin vahvasti kiinnittyneet. Ongelma ei ole niinkään kotihoidontuki vaan näiden naisten koulutuksen ja motivaation puute. Meille, joilla on paljon motivaatiota, on kotihoidontuki mitä loistavin keino ehkäistä syrjäytymistä.
Nyt siis todellisia, toimivia vaihtoehtoja pöytään, kiitos. Ei yksisilmäistä naisten infantilisoimista ja lasten oikeuksien polkemista.
Aloitin kokeilut itsetehdyn leivän kanssa jo kesällä 2009. Päätin, etten enää osta kaupan leipiä sillä sen lisäksi, että ne ovat kalliita, on niissä harmillisen usein kaikenlaisia lisäaineita. Yritin aluksi epätoivoisesti valmistaa ruisleipää. Ruisjauhot eivät sinänsä ole vehnää erityisen paljon terveellisempiä, mutta ruisleivän valmistusprosessi - siis oikean ruisleivän - tekee siitä terveellisempää verrattuna suurimpaan osaan vehnäleivistä. Vehnäleivät eivät useinkaan ole täysjyvää, sillä täysjyvävehnän (grahamin) leivontaominaisuudet ovat heikot. Vaikka käytettäisiinkin täysjyvää, ei hiivalla nostatettu vehnäleipä ole ruoansulatukselle kovinkaan hyvä vaihtoehto. En ole alan asiantuntija, mutta olen ymmärtänyt, että viljat voivat olla kova pala suolistolle. Kaura on suomalaisista viljoista vatsaystävällisin, mutta kauran leivontaominaisuudet ovat suorastaan surkeat. MUTTA - sekä vehnä että ruis ovat muokattavissa vatsaystävällisemmiksi.
Perinteinen ruisleipä valmistetaan hapattamalla taikina. Taikinanjuuri on pieni pala taikinaa jota säästetään joka kerta. Tähän palaseen kertyy erilaisia bakteereita (naminami!) jotka hapattavat taikinan, luovat sille rakenteen ja nostattavat taikinaa hiivan sijaan. Hapattaminen sulattaa ruokaa osittain jolloin ihmisen suolisto ei joudu yhtä kovalle kuormitukselle. Sen lisäksi hapattamisessa syntyy muun muassa erilaisia B-vitamiineja joita ruoassa ei muutoin olisi. Leipä paistetaan, jolloin bakteerit tietenkin kuolevat, mutta esimerkiksi hapankaalissa ja jugurtissa bakteerit ovat elossa ja päätyvät suolistoon rikastuttamaan ja tukemaan suolistoflooraa.
Juuren alkuunsaattamiseksi kerrotaan netissä kaikenlaisia vinkkejä. Taikinaan voi sylkeä, kaataa piimää, avata maitohappobakteeri kapseli tai käyttää hapankaalen lientä. Minulla meni kaksi kiloa luomuruisjauhoja roskikseen epäonnistuineiden yritysten takia. Luovutin, keskityin tekemään hyvää vehnäleipää. Viime aikoina hapattaminen on taas pyörinyt mielessä.
Vehnäleivän kanssa on kätevää, kun hapatuksen aste on helposti nähtävissä ja maistettavissa, ja jos ei onnistukaan, voi heittää hiivat sekaan ja saada silti hyvää leipää. Rukiin kanssa ei onnistunut. Löysin jääkaapista siellä useita kuukausia hilluneen lasipurkin jota haistelin uteliaana. Siellä oli yksi minun "epäonnistuneista" kokeista hapattamisen kanssa. Koska se ei haissut suoranaisesti pahalle eikä sisällä ollut hometta, päätin kokeilla josko siellä olisi oikeita pöpöjä nyt. Ja se onnistui! Parin päivän ahkeran hapattamisen jälkeen olin vihdoinkin saanut aikaiseksi leipää ilman hiivaa. Vaikka kyseessä on vehnäleipä, huomasin siinä useimmiten ruisleiville ominaisen hajun/tuoksun, joten ehkä uskallan ensi viikolla ostaa taas ruisjauhoja! Kuvassa on kyseinen epämääräinen purnukka sen jälkeen, kun olin jo leivän tehnyt, laittanut taikinaa takaisin purkkiin ja antanut olla huoneenlämmössä pari päivää jotta ensi kerralla lähtisi taas hyvin vauhtiin :)
Näistä taas näkyy leivän rakenne. Bakteeritoiminnasta muodostuu leivän sisälle kaasukuplia (muun muassa hiilidioksidia) joka antaa leivälle kuohkeutta. Tarkoitus oli ostaa ihan oikeaa voita ja juhlia onnistumistani sillä, mutta unohdin koko homman. Leipä syötiin siis oliiviöljyn, suolan ja mustapippurin kera. Maistui se niinkin!
Aktiivinen kuuntelu on tapa saada lisää tietoa toisen henkilön ongelmasta. Jos ongelma on vain toisella henkilöllä, voi aktiivinen kuuntelu auttaa häntä löytämään ratkaisun itsenäisesti. Minä-viestit ovat tapa kertoa omista tunteistaan ja määritellä ongelma omasta näkökulmastaan. Usein konflikti on kuitenkin niin syvä, ettei sitä ratkaista kertaheitolla minä-viestillä. Silloin on otettava käyttöön laajempi ongelmanratkaisumalli. Aivan kuten aktiivinen kuuntelu ja minä-viestit, voi ongelmanratkaisu yhdessä aluksi tuntua työläältä ja vieraalta, mutta harjoittelun myötä siitä tulee normi, eikä enää tule mieleenkään yrittää mitään muuta tapaa.
Kahden tasavertaisen aikuisen neuvotellessa konfliktille ratkaisua pitää moni itsestäänselvänä, että molempien osapuolten on oltava tyytyväisiä ratkaisuun, muutoin sitä ei voi hyväksyä. Sama kuitenkin pätee lapsiin. He ovat täysivaltaisia perheenjäseniä, kokonaisia ihmisiä joilla on omat tarpeensa ja halunsa. Nämä tarpeet ja halut ovat aivan yhtä tärkeitä kuin aikuisenkin. Jos ratkaisu ongelmaan ei ole lapsen näkökulmasta hyväksyttävä, on kyse rajoittamisesta, ei kasvattamisesta. Jos lapsi on osallistunut päätöksentekoon ja sitoutunut ratkaisuun, on ratkaisulla paljon paremmat edellytykset toimia.
Yhteisessä ongelmanratkaisussa olennaista on se, että kaikki jäsenet ovat siinä tasapuolisia. Jokaisella on oikeus - ja velvollisuus - osallistua ongelmanratkaisuun. Neuvotteluja jatketaan, kunnes jokainen kokee voivansa hyväksyä ratkaisun. Ulkopuolisilla ei ole sanomista ratkaisuun ellei ulkopuolisen mielipidettä erikseen kysytä, esimerkiksi tilanteessa, jossa kaksi lasta riitelevät keskenään, ja tarvitsevat aikuisen apua sovun löytämiseen. Siinäkin tilanteessa lasten on hyväksyttävä ratkaisu itse, aikuinen ei voi sanella mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Oikeudenmukaista on aina se, että jokaisen perheenjäsenen tarpeet tulevat huomioiduksi ja vain tämä perheenjäsen itse voi sanoa minkälaisia hänen tarpeensa ovat.
Menetelmässä on neljä askelta:
1. Ensiksi määritellään ongelma. Pitää saada selville mikä on todellinen ongelma, kenen tarpeet eivät ole tulleet tyydytetyiksi. Ongelma voi oikeasti olla erilainen kun mitä osapuolet kuvittelevat. Kuten olen aikaisemmin maininnut, moni vanhempi käskee lapsensa nukkumaan lähinnä siksi, että tarvitsevat omaa aikaa ja tilaa. Oikea ongelma on siis on se, että vanhempi ei koe saavansa tarpeeksi omaa aikaa ja tilaa.
2. Seuraavaksi mietitään ratkaisuvaihtoehtoja. Tässä vaiheessa pitää olla 100% avoin. Aivan kaikenlaisia ratkaisuja voidaan harkita. Nopeassa ja yksinkertaisessa tilanteessa ehdotellaan edes takaisin kunnes jotain löytyy. Laajemmassa ja pitkäaikaisemmassa tilanteessa (esimerkiksi kotityöt, kotiintuloajat) voidaan kirjata eri vaihtoehtoja paperille jotteivät ne pääse unohtumaan, jotta niitä voidaan rauhassa pohtia.
3. Kolmannessa vaiheessa ruvetaan karsimaan ratkaisuvaihtoehtoja, lähennytään oikeaa ratkaisua ja lopuksi valitaan yksi johon kaikki voivat sitoutua. Jokaisella on ääni tässäkin vaiheessa. Jos jäljelle ei jää mitään ratkaisua, siirrytään takaisin toiseen vaiheeseen tai otetaan tauko ja jatketaan toiste.
4. Viimeiseksi sovitaan mitä tehdään jatkossa. Miten ratkaisun toteutumista valvotaan, kuinka kauan sitä kokeillaan. Neuvotellaan kaikki yksityiskohdat selviksi. Pienissä ongelmissa tätä vaihetta ei välttämättä tarvita.
Yksi tilanne jossa on hyvä ratkaista ongelma yhdessä on kotitöiden jakaminen. Kenelläkään perheenjäsenellä ei ole oikeutta sanella mitä muiden tulee tehdä ja milloin, mutta kenelläkään ei myöskään ole velvollisuutta selvitä kaikesta itse. Neuvottelu voi alkaa siitä, että vanhemmat kirjaavat listan erilaisista kotitöistä jotka pitäisi saada tehtyä. Sen jälkeen perhe yhdessä neuvottelee siitä kuka tekee mitä; jokainen saa valita listalta itselleen tehtäviä, jokainen keskustelee siitä, mitä itse mieluiten tekisi ja mistä ei liieemmin pidä. Kun jokainen on tyytyväinen ratkaisuun, lähdetään sitä toteuttamaan. Näin isoissa - ja jatkuvasti muuttuvissa - tilanteissa kannattaa sopia milloin on aika tarkistaa miten ratkaisu on toiminut. Tällaisen ongelman ratkaisuun kannattaa varata runsaasti aikaa.
Pienempien lasten kanssa ongelmat ovat erilaisia. Minun kaksivuotiaani toki osallistuu kodinhoitoon minkä osaa, mutta osaamista ei vielä riitä tarpeeksi jotta hän voisi itsenäisesti ja suunnitelmallisesti sitä tehdä. Meillä yleinen ongelma on se, että lapsella on tylsää tai lapsi haluaisi huomiota, juuri kun minulla on jokin asia kesken. Saatan olla pyykkiä pesemässä tai tietokoneella, tai laittamassa ruokaa. Kaksivuotiailla on usein lyhyt pinna eikä "kohta" aina riitä ratkaisuksi kun lapsi tarvitsee minua. Silloin voin kertoa siitä mitä olen tekemässä, kysyä mihin hän minua tarvitsee, ja yhdessä päätämme tarvitseeko minun sittenkään tulla apuun, jos tulen niin milloin tulen ja voisiko hän auttaa minua vastavuoroisesti jottei minun tekemiseni kärsi siitä, että keskeytän ne auttaakseni häntä. Kokonaisuudessaan neuvottelu kestää 1-2 minuuttia.
Sen lisäksi, että itse hoidan lasten kanssa syntyneet konfliktit lapsen kanssa yhdessä vaadin, että lapset selvittävät keskinäiset sotkunsa yhdessä, siten, että kaikki ovat tyytyväisiä. Minulla on lapseni serkut hoidossa kolmena päivänä viikossa ja aika usein heillä on keskenään erimielisyyksiä. Kuka leikkii milläkin lelulla, kuka istuu kivoimmalla tuolilla ruokapöydässä, kenet valitaan avuksi ruoanlaittoon kun kaikki eivät mahdu... Koska lapset ovat niin nuoria (vanhinkin vasta viisivuotias) joudun tukemaan prosessia aika aktiivisesti. Vanhin on kuitenkin jo nyt oppinut paljon neuvottelutaitoja. Hän on alkanut ymmärtää miten homma toimii. Hän osaa ennaltaehkäistä konfliktitilanteita koska tietää, että asia pitää muutenkin ratkaista kaikkia tyydyttävällä tavalla. Hän miettii tarkkaan haluaako hän oikeasti keskeyttää pikkuveljensä leikin tai vaatia serkkua siirtymään, vai olisiko kaikkien kannalta mukavampaa, että hän itse muuttaisi omaa toimintaansa? Nuoremmatkin tietävät jo, vaikkeivät aina muista, ettei ole syytä repiä toisten käsistä tai keskustelemisen sijaan ruveta räyhäämään. Lopputulos on kuitenkin sama: Kaikkia tyydyttävä ratkaisu on keksittävä. Konfliktit vähenevät huomattavasti kun lapsilla on itsellään työkaluja niiden ratkaisemiseen. Lapset osaavat ennakoida konflikteja ja välttää niitä käyttämällä työkalujaan jo ennen kun tilanne eskaloituu varsinaiseksi riidaksi. He ovat tottuneet siihen, että pohdimme toistemme tarpeita ja haluja, kerromme tunteistamme ja otamme toisten tunteet huomioon.
Ilman ohjausta yhteiseen ongelmanratkaisuun jää kahdelle pienelle lapselle hyvin vähän työkaluja riidan selvittämiseen. Usein aikuinen tahtoo suojella lapsia ja pitää huolta, että kaikkia kohdellaan oikeudenmukaisesti, unohtaen kuitenkin ettei hän loppuen lopuksi tiedä mikä on oikeudenmukaista. Kahden lapsen repiessä samaa lelua voi aikuinen helposti luulla, että oikeudenmukainen ratkaisu on vuorottelu: Aikuinen katsoo kellosta, ensiksi lelu on toisella viisi minuuttia ja sitten taas toisella. Oikeasti voi olla niin, ettei toinen lapsista oikeastaan edes halua lelua. Hän on voinut hermostua siitä, että hänen kädestään tultiin repimään. Ratkaisuksi voi riittää se, että lelun haluava lapsi pyytää tekoaan anteeksi ja pyytää kohteliaasti jos saisi leikkiä lelulla. Tai sitten toinen repii lelua saadakseen huomiota leikkitoveriltaan. Ratkaisu voi olla se, että he leikkivät yhdessä. Jos lapset tottuvat siihen, että aikuinen määrää mikä on oikeudenmukaista, on heidän opeteltava ulkoa sääntölista jonka mukaan edetä. Tilanteita on kuitenkin tuhansia erilaisia, eikä mikään sääntölista ole tarpeeksi kattava kertomaan heille miten tulisi toimia. He joutuvat pitkään luottamaan siihen, että joku aikuinen tulee ratkaisemaan konfliktin heidän puolestaan. Mitään selvää ohjenuoraa siitä, mikä on oikeudenmukaista, ei jää näille lapsille, sillä oikeudenmukaisuus on vain tuomaroivan aikuisen päässä.
Toimiakseen tarvitaan menetelmän käyttöön kärsivällisyyttä ja avoimuutta, ja runsaasti keskinäistä kunnioitusta. Pientenkään lasten ideoita ei saa tyrmätä hupsuina tai toimimattomina ennen kun niitä on kunnolla harkittu. Ratkaisu voi löytyä yllättävästä paikasta eikä sen määrittelemiselle ole mitään muita sääntöjä kuin se, että sen on kelvattava jokaiselle osapuolelle. Ulkopuolisten mielipiteillä ei ole mitään väliä, heillä ei ole oikeutta puuttua tilanteeseen joka ei heitä kosketa.
Yhteisen ongelmanratkaisun myötä lapset oppivat, että oikeudenmukaisuus tarkoittaa tasapuolisuutta ja tasa-arvoa. Heidän on pakko ymmärtää toisen tunteita ja katsoa asiaa toisen näkökulmasta mutta toisaalta ilmaista omia tarpeitaan selkeästi. Oikeudenmukainen ratkaisu on kaikkien mielestä oikeudenmukainen, ei vain tuomaroivan aikuisen. Kukaan ei voita elleivät kaikki voita yhdessä. Menetelmä kannustaa luovuuteen, sillä kaikille ratkaisuille ollaan avoinna, ja kaikilla on mahdollisuus osallistua. Ratkaisu perustuu todellisiin tarpeisiin ja niiden täyttämiseen, ei valmispakettiin, epämääräiseen oikean ja väärän listaan. Passiivisuuden, alistumisen ja tottelevaisuuden sijaan lapsia kannustetaan empatiaan, oma-aloitteisuuteen ja luovuuteen.
Mä tykkään majoneesista, ihan kauheasti <3 Salaattikastikkeessa, leivän päällä, dippinä... Vähän joka puolella. Tiedän varsin hyvin, että majoneesia voi tehdä itsekin. Olen monta kertaa ollut apulaisena kun siskon kanssa asuessa väännettiin itse majoneesia tofuburgereihin. Mulla vaan ei itseluottamus riitä, että itse lähtisin tekemään. Sen lisäksi en oikein nykyelämäntahdillani ehdi. Ehkä joskus jotain hienompaa ateriaa varten jaksan ja uskallan tehdä sitä. Tähän mennessä olen arjen ruokaan tehnyt siis poikkeuksen muutoin lisäaineettomaan ruokavalioon ja ostanut ihan tavallista majoneesia jossa on mm väriaineena betakaroteenia (A-vitamiinin esiastetta) ja muutamia muita E-koodeja. Ei mitään hirveän vaarallista, muttei mitään tarpeellistakaan.
NYT. Löysin juuri luomumajoneesia ihan tavallisesta Prismasta! Olen aiemmin nähnyt luomumajoneesia ruohonjuuressa mutta se oli kallista. Pienillä merkeillä on myös suurempi riski siihen, että tuote on pahanmakuista. Eli olen nyt hyvin tyytyväinen kun löysin Kavlilta luomua, jossa tosin vielä yksi E-koodi: E412, eli guarkumi. En oikein ymmärrä mitä se siellä tekee. Todella paksua tuo on, mutta miksi majoneesin pitäisi olla noin tönkköä? Mä tykkäisin, jos olisi juoksevampaa. Salaattikastikkeissa varsinkin tuo paksuus on ongelma. Itsetehty majoneesi taipuu siihen paremmin.
Tuossa lukee, että kyseessä on stabilointiaine. E-koodiavaimessa mainitaan symbolissa, että kyseessä voisi olla stabilointiaine. Wikipedian mukaan guarkumi on kuitenkin sakeuttamisaine. Mietin, että yrittävätkö nuo nyt antaa ymmärtää, että kyseessä olisi oikeasti tarpeellinen lisäaine vaikka sitä käytettäisiin lähinnä kosmeettisista syistä, antamaan lisää paksuutta majoneesille jolloin kuluttaja kokee purkissa olevan enemmän The Tavaraa kun mitä siinä oikeasti on. Oli miten oli, olen hyvin tyytyväinen löydöstäni! Onhan tuo parempi kun se tavisversio kuitenkin. Varsinkin rasvapitoisissa ruoissa luomun merkitys korostuu, moni myrkky kun on rasvaliukoinen jolloin rasva imee myrkyt itseensä.
Otan kiitollisena vastaan luomubongauksianne kommenttiosioon!
Olen sentyyppinen ihminen, ettei talvella tunnu uppoavan tuoreita vihanneksia tai hedelmiä samaan tahtiin kun kesällä. Kesällä rakastan salaatteja, talvella eivät tunnu niin hyviltä. Tämä on hienoa ympäristön kannalta mutta alan voimaan todella huonosti jos en syö tarpeeksi tuoretta. Asiaan pitää siis tehdä muutos. Aloitin tänään tekemällä pitkästä aikaa salaattia lounaaksi. Salaatin tekemisessä - varsinkin talvisin kun itsellekään ei maita niin hyvin - on kuitenkin ärsyttänyt se, ettei tuo lapsi tunnu kauheasti kyseisestä sapuskasta välittävän. Yksitellen hän on aina syönyt tomaattia, paprikaa, kurkkua ja melkein mitä tahansa mitä salaattiin yleensä laitetaan. Kuitenkin jos kaikki on kasattu samaan kulhoon niin alkaa sörkkiminen ja epäluulo. Varsinaiset salaatinlehdet ovat menneet kaupaksi varsin nihkeästi.
Tällä kertaa tyttö ohjeisti minua kun olin salaattia väsäämässä. Hän halusi kurkkua, kirsikkatomaattia, avokadoa ja punakaalia. Erikseen. Lautaselle. Ja keskelle piti ehdottomasti lorauttaa balsamviinietikkaa. Oliiviöljyä tarjosin muttei tällä kertaa sopinut. Tästä ei koitunut minulle mitään ylimääräistä vaivaa, samallahan leikkasin omaan salaattiini samat ainekset. Tarjoilu oli hyvin sormiruokailumainen, vaikka haarukallahan 2,5-vuotias lapseni tuon kaiken söi.
Samalla otettiin välipaloja varten uusi käytäntö: Välipalalaatikko. Laitan aamulla kannelliseen muovirasiaan sopivia välipaloja joita saa käydä hakemassa aina jos ja kun tulee nälkä varsinaisten aterioiden välissä. Minä aikuisena en syö yhtä usein kun tuo taapero, ja välipalat aiheuttavat välillä päänvaivaa. Näin tyttö saa itse hakea lootansa kun nälkä yllättää. Ei tarvitse ensin pyytää ja sitten odottaa äitiä. Tulee suunniteltua päivän välipalat etukäteen, jolloin on helpompi tarjoilla monipuolisesti ja terveellisesti. Tänään tytöllä oli kirsikkatomaatteja, omenalohkoja, manteleita ja banaania The Laatikossa. Muita ideoita välipalalaatikkoon on kurkkutikut, porkkanatikut, muut hedelmät joko kokonaisena tai palasina, leivänpaloja levitteineen, saksanpähkinät, hasselpähkinät, kikherneet, herneet, pienet jugurttipurkit (Alprolta saa nykyään maustamatonta soijajugurttia myös pieninä purkkeina!), lohkoperunat, ja marjat (nyt talvella pakasteina, sesonkiaikaan tietty tuoreina). Välipalalaatikko sopii pienimmillekin vanhempien antamana ja 2-3 vuotiaat osaavatkin usein käydä hakemassa sen jääkaapista itse. Tarkoituksena olisi myös pitää vesipulloa pöydällä josta tyttö voisi käydä hörppimässä vettä jos iskee jano, mutta kadotin siihen tarkoitukseen säästämäni mehukattijuomapullon... Pitänee keksiä uusi.
Hyvää uutta vuotta kaikille! Meillä vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissä, ystävä tuli lapsineen ja ohjelmassa oli lähinnä hyvää ruokaa, leikkiä ja vapaata oleskelua. Yritimme epätoivoisesti tiirailla ilotulitteita ulkosalla, mutta satunnaisia epämääräisiä välähdyksiä enempää emme saaneet todistaa. Evelyn simahti kesken ulkoilun, sen verran poikki oli kaverinsa kanssa riehumisesta. Lasten mentyä nukkumaan skoolattiin skumpalla ja höpistiin hiprakkaisia juttuja muutama tunti kunnes uni kutsui äitejäkin sänkyyn. Varsin kohtuullisesta ja järkevästä alkoholinkäytöstä huolimatta tunnen oloni aika krapulaiseksi. Lieneeköhän enemmän unenpuutetta kuin puhdasta krapulaa. Lapsista osa ponnahti pystyyn jo kahdeksalta, Evelyn jaksoi kölliä puoli kymmeneen asti.
Uusi vuosi on luonteva aika pohtia omaa eläämäänsä, tavoitteitaan ja tulevaisuutta. Tämä postaus ilmestyy varmaan jokaiseen blogiin seuraavina päivinä, ellei ole jo ilmestynyt, mutta en voinut vastustaa kiusausta liittyä mukaan! Olen suunnittelijatyyppiä, minulla pitää aina olla runsaasti suunnitelmia. Jotta jaksaisin odottaa tulevaa, annan itseni fantasioida siitä ja miettiä yksityiskohtia. Suuri osa näistä fantasioista ei koskaan toteudu, mutta se ei tarkoita etteivätkö ne olisi tarkoituksenmukaisia. Olen myös listaihmisiä, tykkään tehdä listoja kaikenlaisista. Minulta löytyy varmaan kymmenen eri vihkoa johon kirjoittelen mukamas-tärkeitä ja ihan-oikeasti-tärkeitä asioita eri muotoihin. Kalenteriin ei mahdu kuin ihan murto-osa elämästäni, loppu on kaoottisesti sijoiteltu sinne tänne vihkoihin, paperilapuille, tietokoneelle ja päähäni. Ja nyt listaan jo tänne nettiinkin! Kukaan ei pääse karkuun listojani.
Ensiksi konkreettisempia suunnitelmia tälle vuodelle:
Kirjoitan ylioppilaaksi
Hieman vähemmän konkreettisia, mutta aivan yhtä tärkeitä tavoitteita:
Tavoitteena olisi myös muistaa:
Kuulostavat niin kovin itsestäänselviltä mutta kaiken hälinän keskellä ne pääsevät joskus unohtumaan.
Miten teillä juhlittiin Uutta Vuotta? Mitä sinä aiot tehdä ensi vuonna?
P.S. Vuonna 2011 Nähdään todennäköisesti myös suuria muutoksia blogissa. Vuodatus on todella huono alusta blogille. Harkitsen muuttoa.
Minä en pidä tuosta sanasta monessakaan kontekstissa. Avioliittolainsäädännössä se on positiivinen, mutta lastenkasvatuksessa en ole tykännyt käyttää termiä sukupuolineutraali. Olen itse hyvin ylpeä naiseudestani ja ties-monennen-aallon feministi (neljännelläkö me nyt ollaan?) sisälläni sanoo, ettei naiseudessa tai miehuudessa ole mitään vikaa, emmekä me ole kaikki samaa harmaata neutraalia massaa. Biologisesta näkökulmasta naiset ja miehet nyt vaan ovat erilaisia, no big deal.
En kuitenkaan ole ymmärtänyt minkälaisia sosiaalisia konstruktioita sukupuolen ympärille on kehitelty. Olen ollut sokea ja kuuro, luullut, että lastani kohdeltaisiin samalla tavalla kun minuakin mitä sukupuoleen tulee. Pienenä olen saanut leikkiä pyssyleikkejä, hoitaa nukkeja, omistanut pari barbia, tekniikkalegoja... Minulla oli mekkoja mutta tykkäsin myös rymytä serkkupojilta perityissä vauhdikkaissa vaatteissa. Vanhempani eivät minun tietääkseni yrittäneet tietoisesti kasvattaa minua mitenkään erityisen "neutraalisti". Ehkä sain kokea juuri sitä aikaa, jolloin vanhanaikaiset sukupuolikäsitykset olivat väistymässä eivätkä uudet Paris Hilton-ihanteet olleet vielä muotia?
Nyt minua kuitenkin ärsyttää. Lapselleni tarjotaan kokoajan sitä samaa pinkkiä röyhelöä johon on isketty jokin Disney-prinsessa. Sen lisäksi, että nämä vaatteet/tavarat ovat mielestäni todella rumia ja mauttomia, ovat ne myös rajoittavia. Maailmassa todellakin on muita värejä kuin vaaleanpunainen, myös tytölle. Disney-prinsessat ovat lievemmästä päästä, mutta silti heidän kauneusihanteensa on rajoittava ja toisinaan ällöttävä. Helinäkeijulla on minivyötärö ja niin pieni mekko, että ihan varmasti perse vilkkuu kun hän kumartuu. Bratz-nuket ovat varmaan suurimpia inhokkejani. Jos joku sellaisen erehtyy Evelynille hankkia niin se lentää roskikseen. Iso osa pienten tyttöjen kulttuurista tuntuu keskittyvän siihen, että tyttöjen on oltava nättejä ja saatava poikaystäviä.
Kävin tänään ostamassa lapselleni vaatteita. Ostan hänelle vaatteita hyvin harvoin, olemme olleet onnekkaita ja saaneet ystäviltä paljon hyväkuntoisia käytettyjä vaatteita. Sen lisäksi olen ostanut käytettyjä vaatteita kasseittain, kerralla siis isomman määrän. Nyt kun lapsella on enemmän ikää, ei kavereilta enää jääkään kaikki vaatteet pieniksi kerralla, vaatteet ovat kuluneempia ja kirppareilta on hankala löytää makuumme sopivaa. Suuntasimme askeleemme siis ihan lastenvaatekauppaan, alennusmyyntiin. Nappasin aivan ihanan mekon tyttöjen puolelta mutta sitten suuntasin suoraan "poikien" osastolle. Mukaan tarttui kolmet housut ja kaksi paitaa.
Minusta tuntui hirveän hassulta olla siellä poikien puolella. Vauvanvaatteet olivat usein kaikki samassa rekissä. Sekä tyttö- että poikavauvat pitävät valkoista, punaista, vihreää, keltaista ja harmaata. Nyt kun lapselle pitäisi alkaa ostaa kokoja 92-98 ovatkin tasan kaikki vaatteet eroteltu tyttöjen ja poikien vaatteiksi. En löydä enää tyttöjen osastolta lähimainkaan neutraaleja vaatteita. Silti tuntui typerältä ja lapsellisen kapinalliselta ostaa poikien vaatteita tytölleni.
Kertokaa minulle, onko se lapsellista kapinoida tätä trendiä vastaan? "Saako" tyttölapselle ostaa poikien osastolta vaatteita? Entä voiko pojalle pistää "tyttöjen" vaatteita? Miten olette itse ratkaisseet tämmöisiä ongelmia, koetteko tätä edes ongelmaksi?
Ensinnäkin hyvää Joulua kaikille!
Sitten asiaan: Olen äitini luona viettämässä joulua. Evelynin iltaimetyksen aikana ajattelin lukea kirjaa ja ilahduin löytäessäni äitini kirjojen seasta niteen nimeltä Aikuinen vanhemmuus. Mielestäni aikuisuus on paitsi katoava, myös aliarvostettu ominaisuus ihmisessä. Suorastaan vihaan nykyistä ikuisen lapsuuden tavoittelua ja nostamista jalustalle. Lapsuus on ihanaa, huoletonta ja erittäin tärkeää lapsille, mutten näe mitään positiivista siinä että kolmekymppiset käyttäytyvät edelleen kuin 12-vuotiaat. Sitoutuminen, vastuu ja velvollisuus ovat ärsyttäviä sen sijaan, että ne toisivat mielekästä sisältöä elämään. Sitoutuminen on marttyyrimaista uhrautumista, ihan kun kukaan ei voisi nauttia hyvistä, sitoutuneista ihmissuhteista. Tiivis ja sitoutunut parisuhde on liian korkea tavoite. Sukulaiset ovat ärsyttäviä ja toisia petkutetaan aina kun keretään. Lapset ovat taakka ja heitä nakataan hoitoon aina kun suinkin vaan löydetään paikka johon heidät viedä. Viihde vie yhä enemmän aikaa ihmisten elämästä, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Mahdollisimman passiivista muitten ihmisten tunteitten seuraamista? Aikuiset käyttävät aikaansa pelaten videopelejä, työelämä on mörkö ja elämän sisältö on elämysten metsästämistä. Kituutetaan koko vuosi jotta päästään viikoksi tai kahdeksi matkalle.
Tämä luo lapsille turvattomuutta. Arki ei ole kivaa. Aikuiseksi kasvaminen ei ole kivaa. Aikuiset eivät osaa kasvattaa koska ovat itsekin vielä ihan lapsia. Aikuiset ovat mustasukkaisia lapsilleen ja haastavat riitaa. Joillekin lapsi on elämän koko sisältö, kallis harrastus johon panostetaan paljon, ja odotetaan lapsen suorittavan aikuisia miellyttääkseen. Toisille lapsi on este omalle elämälle ja este siirretään syrjään tai jätetään heitteille. Pienille lapsille (joidenkin mielestä...) tyypillinen yksilökeskeisyys, narsismi ja empatian puute tuntuu olevan aika tavallista aikuisillekin. Lausahdus "Lapsella on hyvä olla kun vanhemmilla on hyvä olla" on nykyään monen vastuunpakoilijan lempilauseita. Alkuperäisessä tarkoituksessaan tällä kuitenkaan tuskin ajateltiin tarkoittavan sitä että ristiäisissä on alkoholitarjoilu ja vanhemmat lähtevät jatkoille ilman vauvaa. Tai että 10-kuinen vauva laitetaan kymmenien tai jopa sadan lapsen laitokseen koko päiväksi. Tai että puolivuotias "opetetaan" nukkumaan ilman yösyöttöjä tai vanhempien "palveluita". Tasapaino ja vastuu omista valinnoista on vaikea käsite monelle vanhemmalle.
Kaikesta tästä olen samaa mieltä otsikossa mainitun kirjantekijöien kanssa. Kirjaan osallistuneet ovat yhteiskunnan eri tahoilla toimivia lapsia, nuoria ja perheitä tapaavia ja tutkivia ammatti-ihmisiä. Kirjasta käy ilmi, että lääkäri on erittäin hyvä diagnosoimaan ja jopa hoitamaan sairauksia, mutta kasvatuksesta tai ennaltaehkäisystä hänellä on hatarasti tietoja. Mutua vaan. Tuntuu siltä, etteivät nämä asiantuntijat ole itsekään niitä kypsiä aikuisia vaan samassa jamassa kuin me muutkin. Ainakaan minun mielestäni tämä ei ole aikuista tai kypsää kielenkäyttöä: "Tarvitsetko sinä todella näitä e-pillereitä, vai haluatko vain närkästyttää minua?" Tuo on lääkärin ehdottama esimerkkilause tilanteeseen, jossa äiti on löytänyt tyttärensä huoneesta e-pillereitä. Mikä itsekeskeisyyden huipentuma, että äiti ajattelisi tyttären ostavan e-pillereitä vain närkästyttääkseen äitiään. Tuo ei todellakaan ole rakentava keskustelun avaus minkään ikäiselle. Tulee mieleen kauhukuva teinistä joka huutaa äidilleen "Sä et välitä musta yhtään, kiellät vaan ärsyttääkses mua!!!" Todella lapsellista kapinointia ja hyväksynnän hakemista "avata keskustelu" ehdottamalla, että teini pyrkii vain ärsyttämään äitiään.
Suuri ristiriita joka kirjan tekstistä nousee jatkuvasti esille on pettymyksen ja häpeän käsittely. Minun pieneen pääni ei mahdu, että lasta tulisi suojella kaikin keinoin siltä, että hän pettyy omaan rajallisuuteensa tai katuu virhettään. En ymmärrä miksi lasta tulisi suojella vastuulta omista päätöksistään jos toisaalta pidetään elintärkeänä sitä, että lapsi kokee pettymystä ja tervettä häpeää. Miksi lapsi osaisi käsitellä vanhempien, opettajien tai muiden tuottamia pettymyksen tunteita tai rajoja muttei missään nimessä kestä sitä, että hän itsekin osaa tehdä virheitä? Minusta on tärkeää, että lapsi saa realistisen kuvan itsestään ja taidoistaan. Se tarkoittaa väistämättä sitä, että hänen on saatava nähdä omat rajansa, oma rajallisuutensa. Hänellä pitää olla mahdollisuus toimia väärin. Ilman tuota mahdollisuutta lapsen itsesäätelykyky ei pääse kehittymään. Hänen pitää kokea, että hänen omalla käyttäytymisellään on väliä, ei pelkästään sillä, miten muut siihen reagoivat. Hänen pitää haluta tehdä oikein koska se on oikein, ei siksi, että siitä saa palkinnon, kehuja tai välttää rangaistuksen.
Kirjassa sorrutaan myös yleiseen virhekäsitykseen kasvatuksen kaksiuloitteisuudesta. Katsotaan, että joko pitää kieltää, tai sitten sallii kaiken. Ohjaavaa ja opettavaa kasvatusta ei oteta huomioon ollenkaan. Puhutaan paljon curling-vanhemmuudesta ja rajattomuudesta, mutta vain sivulauseessa käsitellään lasten vapaudentarvetta. Curling-vanhemmuushan ei itseasiassa ole lapsen parhaaseen tähtäävää kasvatusta vaan vanhempien tarpeiden täyttämiseen pyrkivää. Kirjassa väitetään, että nykyään kielletään aniharvoin ja että lasten annetaan tehdä ihan mitä vain. Pienen lapsen vanhempana - muita pieniä lapsia paljon tapaavana - olen sangen eri mieltä. Lapsia kielletään ja lapsilta kielletään kaikenlaista - mutta ilmeisesti vain sen aikaa, kun ovat fyysisesti (ja psyykkisesti) niin pieniä, etteivät he voi tehdä uskottavaa vastarintaa. Mennään siitä, mistä koetaan aidan olevan matalin. Vanhempi ohittaa kasvatuksen ja siirtyy suoraan rajoittamiseen.
Sitten kun lapsi on sen ikäinen, ettei rajoittaminen enää onnistukaan, ei vanhemmalla ole mitään jäljellä "työkalupakissaan". Lapsi kantaa kaunaa rajoittavasta vanhemmastaan, suhde on huono, ristiriitainen ja kireä - eikä vanhempi osaa tehdä muuta kuin rajoittaa. Hän ei ole opetellut ohjaavaan kasvatukseen koska on aina voinut rajoittaa. Siirtää lapsen pois, harhauttaa häntä, ottaa tavaroita kädestä, jättää pinnasänkyyn yksinään tai lapsilukottaa kodin. Kouluikäisen kanssa se ei enää toimikaan. Kouluikäistä ei voikaan jättää pinnasänkyyn tai lukita huoneeseensa. Kouluikäinen pistää hemmetinmoisen tappelun pystyyn jos häneltä yritetään repiä tavaroita kädestä. Vanhempi ajattelee herkästi, että lapsi on liian vaikea, ettei hän voi mitenkään vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen. Defenssit iskevät päälle ja syyllisyys painaa. Jos lapsi käyttäytyy väärin, onkin syy koulun tai päiväkodin tai sitten lapsella on varmasti joku neurologinen ongelma.
Eli minä esitän toisenlaisen näkökulman: Pieniä lapsia kielletään liikaa. He eivät opi, että heidän teoillaan voi olla negatiivisia vaikutuksia koska heidän ei anneta tehdä pienintäkään virhettä. Vanhempi tekee päätökset ja lasta rajoitetaan kasvattamisen sijaan. Lapsi oppii itsekeskeisen ja narsistisen elämäntavan vanhemmiltaan. Yhteisöllisyys ei tule siitä, että lasta opetetaan ehdollistamalla. Empatia ei kasva sillä, että kielletään, rajoitetaan tai rankaistaan. Aikuisen tulee olla aidosti aikuinen, tuntea omat rajansa ja viestiä niistä selkeästi, johdonmukaisesti ja kypsästi.
Aikuinen vanhemmuus - kirja antaa hyviä lähtökohtia sekä aikuisuuden että vanhemmuuden pohdintaan, mutta käytännön vinkit ovat mielestäni surkeita. Ongelmat tiedostetaan ja tuodaan esille. Herkkä ihminen hieman ahdistuukin lukiessaan kuinka toivottomalta nyky-yhteiskunta vaikuttuu. Lääkkeet - ja varsinkin ennaltaehkäisevät toimet - on lukijan kuitenkin osattava rakentaa itse, niihin kirja ei tarjoa liiemmin apua tai tukea.
Vaikka ihminen olisi kuinka salliva, huoleton ja avarakatseinen, tulee jokaisessa ihmissuhteessa väistämättä vastaan tilanteita joissa toivoo tietynlaista käytöstä toiselta, tai ilmenee jotain ongelmia joiden ratkaisemiseen tarvitaan yhteistyötä. Näissä tilanteissa on tärkeää olla rehellinen ja välttää manipulointia. Sen lisäksi, että vanhempi kommunikoi tarpeistaan lapselle tämmöisessä tilanteessa, näyttää hän myös esimerkkiä lapselle siitä, miten tämän tulisi toimia kohdatessaan ongelmia. Määräilevä tai alistava vanhempi löytää edestään määräilevän lapsen, manipuloiva vanhempi opettaa lastaan manipuloimaan. Rehellinen ja autenttinen vanhempi useimmiten kohtaa lapsen puolelta rehellisyyttä ja autenttisuutta.
Hyvin usein aikuiset pettyvät itsekkäisiin ja itsekeskeisiin lapsiin jotka eivät ota muiden tarpeita huomioon. Kuitenkin kulttuurissamme elää hassu käsitys siitä, ettei aikuinen saisi kertoa avoimesti tunteistaan tai tarpeistaan lapselle. Koetaan, että lapsi voisi käyttää tätä heikkoutta hyväkseen. Itse uskon, että kyseessä on (yleinen) lapsuuden trauma. Moni on lapsena joutunut kokemaan tunteiden mitätöimistä tai sivuuttamista. Pelkäämme, että lapsi tekee samoin. Joskus tuntuu henkisesti helpommalta vain komentaa lasta toimimaan sen sijaan, että pyytäisi häntä ottamaan huomioon toisten tarpeet. Aito kypsyys kuitenkin on sitä, että toimii oikein koska haluaa toimia oikein, pyrkii täyttämään läheistensä tarpeet tai vähintään auttamaan heitä siinä. Henkistä kypsyyttä ei liiemmin osoita se, että tottelee vanhempiaan koska silloin vanhemmat palkitsevat tai jättävät torumatta.
Parisuhdeneuvojat ovat jo pitkään tienneet salaisuuden parempaan kommunikaatioon. Salaisuutta kutsutaan "minä-viestiksi". Kun haluat kertoa tunteistasi toiselle osapuolelle, niin älä puhu hänestä, puhu itsestäsi. Jos sotkuinen olohuone häiritsee sinua, sano "Nämä lelut ja tavarat olohuoneen lattialla häiritsevät minua. Minun on vaikea viihtyä tämmöisessä tilassa." Yksinkertaista, eikö? Kuitenkin harmillisen usein tulee sanottua "Siivoa jälkesi! Miksi sinun pitää ärsyttää minua sotkemalla? Aina sinä jätät kaiken levälleen!"
Jos kauppakeskuksessa 4-vuotias keksii juosta karkuun ja leikkiä piilosta, on monen reaktio löytötilanteessa vihamielinen. Todellisuudessahan äiti on todennäköisimmin helpottunut kun lapsi löytyi terveenä ja hyvinvoivana. Kummasta lapsi oppii enemmän, siitä, että torut häntä kun näet hänet vai siitä, että osoitat aidosti kuinka helpottunut olet siitä, ettei hänelle käynyt kuinkaan? Syy miksei pienen lapsen haluta rymyävän ostoskeskuksissa yksin on se, että siellä voi tapahtua onnettomuuksia. Rullaportaissa voi käydä pahasti, lapsi voi eksyä ulos, jäädä parkkihallissa auton alle... Jotta lapsi ymmärtäisi vaaran on puhuttava vaarasta ja näytettävä kuinka helpottuneita ollaan, kun hän taas löytyy. Vihamielisyyden viestiminen jälleennäkemistilanteessa saattaa hämmentää pientä lasta; miksi häntä torutaan siitä, että hän löytyi/tuli takaisin? Onko vanhempi vihainen siitä, että hänet löydettiin?
Molemmissa esimerkeissä tulee ilmi, että viha on toissijainen tunne. Sen sijaan, että kertoisimme lapsillemme jatkuvasti kuinka vihaisia olemme tai miten suutumme siitä ja tästä, pitäisi keskittyä niihin ensisijaisiin tunteisiin. Kauppakeskuksessa ei ruveta leikkimään piilosta; ei siksi, että äiti suuttuu jos niin tehdään, vaan siksi, että se on vaarallista. Kotia ei pidetä siistinä siksi, että vanhemmat suuttuvat jos niin ei tehdä, vaan siksi, että silloin siellä on viihtyisämpää ja tavarat on helpompi löytää. Toisia ei saa lyödä; ei siksi, että lasta torutaan jos näin tehdään, vaan siksi, että se sattuu ja aiheuttaa pahaa mieltä.
Kertomalla omista tunteistamme rehellisesti (mutta tietenkin ikätasoisesti) opetamme lasta kommunikoimaan selkeästi. Opetamme hänelle, että kaikki tunteet ovat sallittuja, kaikesta voi puhua. Huomaan usein, että Evelynin on helppo kertoa minulle tunteistaan ja tekemisistään. Hän osaa myöntää, että kyllä, nyt oikeastaan väsyttää, tai että hän kovasti haluaisi lelun joka on kaverilla juuri nyt. Silmitön raivoaminen ja itkupotkuraivarit ovat tarpeettomia (tai vähintäänkin harvinaisia) jos on tottunut siihen, että voi ilmaista tunteitaan suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta.
Yleensä vanhempia neuvotaan olemaan "johdonmukaisia" kasvatuksessa. Tällä johdonmukaisuudella tarkoitetaan useimmiten suunnatonta yksinkertaistamista. Minä olen sitä mieltä, että jäykän näennäisen johdonmukaisuuden sijaan pitäisi olla rehellinen. Voi kertoa, että kyllä, tavallisestihan te leikitte tässä tuolla rumpusetillä ja xylofonilla, mutta äidillä särkee päätä ja se tekee kipeää korville. Voisitteko leikkiä jotain hiljaisempaa, tai mennä toiseen huoneeseen instrumenttien kera? Tai että tavallisesti syömme vain keittiön pöydän äärellä, mutta leffailtoina sopii syödä poppareita ja sipsejä sohvalla kunhan ollaan varovaisia. Teinillä saattaa olla yhdessä sovitut kotiintuloajat, mutta niistäkin voi ja pitääkin joustaa tilanteen mukaan.
Loppuen lopuksi emme kasvata lapsiamme toimimaan tietyn ennaltakirjoitetun sääntökirjan mukaan; me pyrimme kasvattamaan heistä vastuullisia aikuisia jotka pystyvät nauttimaan omasta elämästään ottaen silti muutkin huomioon. Jokaisessa perheessä on erilaisia sääntöjä tai tapoja, perheen sisälläkin mielipiteet ovat erilaisia. Vanhempien ei tarvitse muodostaa mitään järkähtämätöntä yhtenäistä linjaa josta ei koskaan poiketa. Vanhempien tulisi pikemminkin olla mahdollisimman rehellisiä ja keinotekoisen linjan sijaan kertoa oikeista tunteistaan. Vain avoimen kommunikaation kautta voi vanhempien ja lasten välinen suhde olla parhaimmillaan. Lapsi ei voi ottaa huomioon vanhempiensa tunteita tai tarpeita ellei vanhempi niistä kerro.
Meillähän Evelynillä ei ole nukkumaanmenoaikoja. Hän menee sitten kun väsyttää. Useimmiten tämä tapahtuu 20-22 välisenä aikana, mutta joskus tyttö valvookin myöhempään. Monella vanhemmalla on tarve saada lapsi nukkumaan lähinnä siksi, että saisivat omaa rauhaa sinä aikana. Sen sijaan, että sanon tytölle "Mene nukkumaan" olen valinnut sanoa "Äiti tarvitsee nyt hieman omaa aikaa. Äiti istuu nyt hetken tietokoneella." Toinen esimerkki on se, että joskus on kiire ja lasta pitää kantaa (tai työntää rattaissa tai pukea vaikka hän osaisi pukea itsekin) vaikka tämä haluaisi mennä ihan itse. Sen sijaan, että uhittelee tai komentaa voi pyrkiä kertomaan rehellisesti, että nyt on kiire, äiti haluaa ehtiä tuohon, jos emme nyt kiirehdi niin myöhästymme junasta tai tulemme myöhässä juhliin. Tai jos haluaa lapsen auttavan siivoamisessa, tai korjaamaan omat jälkensä. Meillä riittää nykyään melkeinpä lause "Katso, tuossa lattialla on paljon tavaroita hujan hajan." Kun olemme tarpeeksi usein keskustelleet siitä, miten äidille on tärkeää, että täällä olisi edes jotenkuten siistiä ja mukava olla, muistaa lapsi jo sen eikä minun tarvitse tehdä muuta kuin muistuttaa lattialla olevasta kaaoksesta.
Tämä on kyllä alue jossa minullakin on vielä työstettävää. Liian helposti tulee puhuttua jostakin ihan muusta kun niistä omista tunteista ja tarpeista. Kuitenkin se on osoittautunut tehokkaimmaksi tavaksi saada lapsi ns tottelemaan, siis ottamaan huomioon minut ihmisenä ja toimimaan sen mukaisesti. Hellyyttävintä on huomata miten hän siirtää tämän pikkuhiljaa myös muihin ihmisiin. Menee lohduttamaan itkevää lasta, auttaa tätiään siivoamaan ilman, että kukaan on pyytänyt häntä tekemään niin, tulee kertomaan jos joku pienempi lapsi tarvitsee apua eikä hän itse kykene auttamaan. Toiston kautta hän on oppinut tulkitsemaan ihmisten tunteita kun niistä on rehellisesti puhuttu ja kannustettu myös toimimaan sen tulkinnan perusteella.
